Helmikuussa piispantalossa kävi harvinainen vieras. Katolisen kirkon Moskovasta käsin toimivan Jumalanäidin arkkihiippakunnan arkkipiispa Paolo Pezzi teki vierailun Suomeen. Hän halusi vihdoin tutustua läntiseen naapurimaahan ja samalla onnitella maan uutta katolista piispaa. Seuraavassa tutustumme tarkemmin arkkipiispa Pezziin ja katoliseen kirkkoon Venäjällä.
Minkälainen oli tienne pappeuteen?
19-vuotiaana, vuonna 1979, aloitin asepalveluksen. Silloin Italiassa oli vielä yleinen asevelvollisuus. Se oli minulle todellinen henkinen mullistus, vielä tänäkin päivänä kiitän tuosta ajasta, koska sain tilaisuuden tavata joitakin asevelvollisia, jotka kuuluivat italialaisen isä Luigi Giussanin perustamaan Comunione e Liberazione -liikkeeseen (yhteys ja vapautus). Heidän tapansa elää uskoa, joka ei saanut heitä luopumaan aktiivisuudestaan, olla läsnä ilman ahdistusta, ilman fanatismia, vaikutti minuun paljon.
Palattuani asepalveluksesta löysin työtä Ravennasta, missä aloin myös luoda suhteita CL:n nuoriin työntekijöihin. Päivän päätteeksi kävin heidän kanssaan yhä useammin auttamassa muita nuoria, jotka olivat kohdanneet vaikeuksia työelämään sopeutumisessa. Jotkut meistä auttoivat heitä pääsemään yhteyteen yritysten kanssa, jotka etsivät työntekijöitä tai muita asiantuntijoita, ja samalla tarjottiin hengellistä opetusta. Muistan, että tavatessamme puhuimme toki evankeliumista mutta myös kaikenlaisista ajankohtaisista asioista, kuten elokuvista tai musiikista.
Eräänä päivänä töiden jälkeen poikkesin yhteisön tiloissa. Toimiston nurkassa näin kaksi pappia, jotka keskustelivat keskenään, ja ajattelin, että minustakin olisi mukava olla sellainen pappi, joka elää yhteisöllisesti eikä yksin omaa kutsumustaan. Niin papin kutsumus tuli osaksi elämääni.
Mikä on Pyhän Carlo Borromeon yhteisö, johon kuulutte?
Kutsumus, tai oikeammin oman kutsun löytäminen, on aina askel askeleelta etenevä matka. Noina vuosina tapasin mainittuja pappeja säännöllisesti, erityisesti toista heistä suunnilleen kerran kuussa. Pohdiskelin vaihtoehtojani ja löysin vähitellen vahvistuksen kutsumukselleni pappeuteen. Vuotta myöhemmin, tarkalleen ottaen 14. syyskuuta 1985, pyhän ristin juhlapäivänä kuuden papin ryhmä, jota johti isä Massimo Camisasca, myöhemmin Reggio Emilian piispa, perusti papiston yhteisön Rooman hiippakuntaan. Tarkoituksena oli elää CL:n karismaa pappina yhteisöllisen elämän kautta ja valmiina mennä sinne, minne piispat pyysivät tulemaan avuksi. Tuo pieni pappien ryhmä muuttui myöhemmin Pyhän Carlo Borromeon lähetyspappien veljeskunnaksi (FSCB). Olin veljeskunnan ensimmäinen seminaristi. Sinä vuonna meitä aloittaneita oli kaikkiaan kahdeksan. Asuimme Roomassa pyhän Aloisio Gonzagan asuntolassa (Cappellette di San Luigi) Santa Maria Maggiore -basilikan vieressä.
Miten päädyitte Venäjälle?
Pyhä paavi Johannes Paavali II kutsui koko CL-liikkeen Roomaan 14.9.1984. Tuossa tapaamisessa paavi mainitsi kaksi asiaa, jotka muistan hyvin. Hän painotti keskittymistä Kristukseen ja lähetystyöhön ja päätti puheensa sanoilla: ”Menkää kaikkialle maailmaan viemään totuutta, kauneutta ja rauhaa, jotka kohtaavat Kristuksessa, Lunastajassa.” Näin lähetystyö tuli osaksi elämääni ja kutsumustani.
Vuonna 1991, muutama kuukausi pappeuteen vihkimiseni jälkeen, matkustin isä Massimon kanssa Venäjän aasialaiselle puolelle Novosibirskiin erään liettualaisen fransiskaanimunkin kutsusta, joka oli toiminut siellä jo muutaman vuoden ajan. On huomattava, että noina vuosina Venäjällä tiedettiin toimivan vain muutamia katolisia pappeja koko entisen Neuvostoliiton alueella. Palatessamme matkalta isä Massimo harkitsi mahdollisuutta perustaa missio, lähetysasema, Novosibirskiin, ja niin tapahtui toukokuussa 1991. Tämä oli rohkea päätös. Siperiaan lähetettiin pappi ja kaksi diakonia, jotka saapuivat Novosibirskiin ennen piispa Joseph Werthiä SJ, joka oli nimitetty Siperian apostoliseksi asiainhoitajaksi 13. huhtikuuta 1991 ja vihitty 16. kesäkuuta mutta saapui Novosibirskiin vasta myöhään syksyllä. Kuten jokaisessa uudessa seikkailussa, ongelmia ja riskejä ei puuttunut. Yksi papeista pyysi jo vuoden kuluttua lupaa lähteä pois terveydellisistä syistä, koska ilmasto-olosuhteet eivät sallineet hänen toimia palvelutehtävässään. Silloin isä Camisasca ehdotti minulle, että menisin sinne. Ja hyväksyin innolla. Näin ollen vuonna 1993, 12. syyskuuta, lähdin Novosibirskiin, jossa olin viisi vuotta.
Mikä on katolinen kirkko Venäjällä?
Katolinen kirkko Venäjällä on ollut vakaasti ja järjestäytyneesti läsnä 1700-luvulta lähtien. Neuvostoaikana se selvisi pienien salassa kokoontuvien yhteisöjen avulla. Virallisesti messuja vietettiin vain kahdessa kirkossa, Pyhän Ludvigin kirkossa Moskovassa ja Lourdesin Neitsyt Marian kirkossa Pietarissa, silloisessa Leningradissa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen katolinen kirkko on organisoitu neljään hiippakuntaan, joiden keskukset ovat Moskovassa, Novosibirskissä, Saratovissa ja Irkutskissa. Jumalanäidin arkkihiippakunta Moskovassa, jossa olen toiminut piispana syksystä 2007, kattaa yli 2 miljoonaa neliökilometriä ja lähes 60 miljoonaa asukasta. Arvioimme kastettuja katolilaisia olevan noin 200 000, joista noin 20 000 on enemmän tai vähemmän aktiivisia. Pappeja on 110, joista 30 on inkardinoituja arkkihiippakuntaan, toiset kolmekymmentä tulevat ulkomailta (Puolasta, Slovakiasta, Espanjasta, Italiasta, Saksasta, Indonesiasta, Nigeriasta ja Kongosta), ja noin kuusikymmentä kuuluu eri sääntökuntiin; sitten on noin kymmenen armenialaista ja kreikkalaiskatolista pappia.
Uskon, että nämä olosuhteet ja suhteellisen pieni lauma levittäytyneenä laajalle ja pirstoutuneelle alueelle, edellyttävät, että kirkon toiminnassa korostetaan suhdetta pappien kanssa ja mahdollisimman suoraa yhteyttä uskovien kanssa. Tästä syystä olen ajatellut, että sen lisäksi, että olen melko helposti heidän tavoitettavissaan, on tarpeen järjestää hetkiä, joissa tällaiset kohtaamiset olisivat mahdollisia ja voitaisiin huolehtia koulutuksesta ja keskustella pastoraalisista kysymyksistä. Siksi olen järjestänyt pastoraalisia tapaamisia hiippakunnan eri puolilla: Moskovassa, Pietarissa ja Kaliningradissa. Mielestäni tämä tapa toimii, vaikka se aiheuttaakin kustannuksia. Vielä on tekemistä pappien jatkuvan koulutuksen kehittämisessä, koska papin ei koskaan pidä lakata opiskelemasta. Tämä ehto on välttämätön, jottei saarnoissa tai kasvatustyössä seurakunnissa tultaisi pelkiksi toistelijoiksi. Kuten tiedämme: toistelijat ovat tylsiä eivätkä kiinnosta ketään.
Onko elämä katolilaisena Venäjällä vaikeaa?
Sanoisin, että se on helppoa ja vaikeaa samaan aikaan, koska meitä jatkuvasti pyydetään perustelemaan uskoamme ja toivoamme, jotka löydämme Kristuksessa Jeesuksessa. Tämä edellyttää, että koemme alati tiettyä jännitystä, jotta käsittäisimme olevamme vielä matkalla emmekä perille päässeitä, jotta emme tyytyisi vain pinnallisiin tuloksiin, esimerkiksi laskemalla pelkkää uskovien määrää. Lyhyesti sanottuna: meidän on oltava anteliaita lähetystehtävässämme.
Maallistuminen etenee Venäjällä kuten muuallakin maailmassa. En osaa sanoa, tapahtuuko se yhtä nopeasti ja laajalti, mutta joka tapauksessa se on, niin uskoisin, pysäyttämätön prosessi. Mutta tämä prosessi ei välttämättä ole pelkästään negatiivinen. Sekularisoitunut yhteiskunta voi olla myös hyvin avoin kristilliselle julistukselle. Sanoisin, että Venäjällä on ainakin periaatteessa enemmän vastustusta sekularismia kohtaan, joka pyrkii poistamaan Jumalan ja transsendenttisen mysteerin arkipäiväisestä elämästä. Tämä heijastuu selvästi myös katolisen yhteisön elämässä: Osallistuminen messuun ja sakramentteihin on laadullisesti erittäin hyvää, mutta ero messuun osallistumisen ja yhteisön elämään ja kirkon missioon osallistumisen välillä on kuitenkin suuri.
Onko Ukrainan sodalla vaikutuksia kirkon elämään Venäjällä?
On tärkeää pitää mielessä, että katolinen yhteisö Venäjällä on monikulttuurinen ja monietninen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yhteisöissämme elää rinnakkain niin ukrainalaisia kuin venäläisiäkin. Henkilökohtaisesti keskustelen paljon tästä kivuliaasta haavasta tehdessäni pastoraalisia vierailuja seurakuntiin. Vuoden 2022 ensimmäisten kuukausien aikana saatoimme nähdä kasvavaa vihaa, anteeksiantamisen vaikeutta, kaunaa, jatkamisen tai uudelleen aloittamisen vaikeutta. Joskus viimeisen vuoden aikana alkoi levitä jonkinlainen resignaatio, vaikeus suunnitella tulevaisuutta ja kasvava väsymys. Meidän tehtävämme on kuitenkin julistaa anteeksiantoa ja olla koskaan sulkematta ovia dialogilta ja toisten kohtaamisilta, sillä niin kauan kuin kohtaamme ja puhumme keskenämme, voimme aina etsiä ja, jos Jumala suo, löytää ratkaisuja konflikteihin.
Mitä me länsimaalaiset voisimme oppia Venäjän katolilaisilta?
Mielestäni kauneinta, mitä voimme tarjota, on nöyrä varmuus siitä, että olemme jollakin tavalla kuin toivoa kylvävä siemen kaikille ihmisille. Kun käymme käsiksi asioihin – vaikeisiinkin – uskoen Kristukseen Jeesukseen, silloin kirkko tulee kodiksi, jossa on hyvä asua.
Mitä ehditte nähdä Suomessa?
Ehdin olla Suomessa, käytännössä vain Helsingissä, vain kahden päivän ajan. Nämä päivät olivat minulle silti hyvin merkittäviä. Erityisesti yhteyteni, ystävyyteni, piispanne Raimon kanssa on minulle tärkeä. Keskustelut hänen kanssaan ja yhteiset kävelymme kaupungissa olivat minulle suureksi avuksi ja rakennukseksi piispallisessa palvelutyössäni. Piispa Raimon kanssa näin osan kaupungin keskustasta. Minulle on aina tärkeää nähdä jotakin ”jonkun paikallisen silmin”, joka on asunut paikassa jo pitkään. Se antaa mahdollisuuden ”astua sisään” tuohon paikkaan ainakin muutamaksi tunniksi.
Lisäksi minua liikutti paljon pyhän messun vietto ja kohtaaminen pienen venäjänkielisen yhteisön kanssa Pyhän Henrikin katedraalissa. Se vahvisti minulle edellä sanotun: kun elää Kristukseen Jeesukseen uskoen, tulee toivon kantajaksi kaikille. Olimme harkinneet vierailuani Helsinkiin monia vuosia sitten juuri kirkkojemme elinolojen ja uskovien taustojen tietyn samankaltaisuuden vuoksi, mutta se ei vain koskaan onnistunut. Niinpä hyödynsin uuden piispanne nimittämistä ja löysimme vihdoin ajan tätä vierailua varten.
Mitä muuta haluaisitte painottaa? Mikä on mieluisin rukouksenne?
Haluaisin vain sanoa, että olen syvästi kiitollinen Jumalalle elämästäni, tästä kutsumuksesta ja lähetystehtävästä, jonka Jumala on antanut minulle.
Minulle rakkain rukous on Angelus ja sen kanssa toistettu huudahdus “Veni Sancte Spiritus, veni per Mariam!” (Tule, Pyhä Henki, tule Marian kautta!).
Marko Tervaportti