Paavin kirje dominikaaneille – joitakin ajatuksia
Paavi Franciscus korostaa kirjeessään dominikaanista tapaa elää uskoa ja siirtää sitä eteenpäin. Hän näkee suunnattoman tärkeänä sen tavan, millä Dominicus ja dominikaanit hänen jälkeensä toimivat, miten he suhtautuivat kohtaamiinsa ihmisiin, miten he opettivat, saarnasivat, olivat lujasti yhteen liittyneitä, mutta kuitenkin pystyivät toimimaan yksilöinä ihmisten joukossa. Se on entistä tärkeämpää nykyisin, kun ihmisten suhtautuminen erilaisiin instituutioihin, myös hengellisiin, on kokenut suuria muutoksia. Henkilökohtaiset tapaamiset, henkilökohtaiset keskustelut, ovat tulleet varsinkin dominikaanimaallikoille osittain uutena asiana. Toki on tärkeätä meidänkin tietää uskomme perusasiat, meidän on osattava myös perustella miksi olemme liittyneet dominikaanien suureen perheeseen sen maallikkojäseninä. Meidän on tiedettävä ja tunnettava sääntökunnan historia, tunnettava siihen kuuluneita veljiä ja sisaria, joiden työ on koitunut siunaukseksi muille, vaikka joskus heidän oman elämänsä hinnalla. Mutta minusta tuntuu, että juuri tänä aikana, yksilöllisyyden ja omaehtoisen uskomisen aikana, on vielä tärkeämpää kohdata lähimmäisiään juuri heidän arkipäivässään, on kuunneltava heitä, ymmärrettävä mitä on puheen takana. On siis ymmärrettävä heidän hengellinen kielensä, joka myös usein kaihtaa juhlallisia, raamatullisia ilmaisuja. Voi olla parempaa saarnaamista halata lähimmäistään ja pyyhkiä hänen kyyneleensä kuin toistaa hänelle Jeesuksen sanoja. Niiden aika tulee myöhemmin. Kun kohtaan ihmisen, jolla on isoja ongelmia elämässään, en auta häntä kehottamalla vain luottamaan Jumalaan. Sen hän luultavasti sydämessään tekee, vaikka muuta sanoisikin. Sen sijaan kuuntelen häntä, annan hänen puhua tarpeeksi kauan, ja sen jälkeen on aika siirtyä Dominicuksen tavoin puhumaan uskosta, Jumalasta ja armon rikkaudesta.
Maallikkona saarnaan elämälläni. Teen virheitä, kuten kaikki muutkin. Pyrin oppimaan aina enemmän ja enemmän sääntökunnastani ja sen jäsenistä. Pyrin kertomaan dominikaaneista ja heidän teoistaan, kirkosta ja sen kehityksestä, vastaan kysymyksiin joita saan, ja ellen pysty vastaamaan, kehotan kääntymään papin puoleen. Puhun ihmisten kanssa, mutta en tyrkytä seuraani enkä otaksu, että ajatukseni ja neuvoni ovat ainoat oikeat ohjeet. Ennen kaikkea kuuntelen. Kuuntelen myös sitä, mikä on piilossa sanojen takana. Uskon, että niin Dominicuskin teki. Hän ei olisi onnistunut niin hyvin, jos hän olisi vain jyrähtänyt olevansa oikeassa. Sen sijaan hän jäi keskustelemaan ihmisten kanssa, hän kuunteli mitä he sanoivat, arvosti heitä ja heidän ajatuksiaan, ja juuri tällä tavalla, keskustelemalla ja kuuntelemalla, hän käännytti heidät takaisin kirkon helmaan.
Fransiskaanit ja dominikaanit ovat hyvin lähellä toisiaan. Molempien kutsumukseen kuuluu elää maailmassa, ihmisten keskellä, osallistua heidän iloihinsa ja suruihinsa, mutta samalla kantaa myös oman sääntökuntansa henkistä perintöä ja sen viemistä eteenpäin opettamalla ja kertomalla sen tärkeydestä. Maallikot ovat saaneet kutsumuksensa juuri tähän työhön, ihmisten parissa elämiseen ja heidän johdattamiseensa uskon todelliseen tuntemiseen.
Maallikkodominikaanien suurina esikuvina ovat ennen kaikkea tietenkin pyhä Dominicus, meidän kaikkien hengellinen isä, ja meille maallikoille hyvin rakas pyhä Katariina Sienalainen. Dominikaanien historia on täynnä pyhiä ja autuaita veljiä, sisaria ja maallikoita, joiden elämä on ollut esimerkkinä muille. Jotkut ovat kuolleet marttyyreina, jotkut eläneet hiljaista rukouselämää luostarikammion yksinäisyydessä, ja jotkut ovat omistautuneet lähimmäistensä auttamiseen näiden jokapäiväisessä elämässä. Meillä on suuria esikuvia, joita yritämme kompuroiden seurata, kompastuen ja kolhiintuen, mutta aina uudelleen nousten.
Tuula Luoma OP
