Paavi Franciscuksen saarna Kazakstanissa

Messu pyhän ristin ylentämisen juhlana 14.9.2022, Nur-Sultan

Risti on kuoleman työkalu. Silti vietämme tänään Kristuksen ristin ylentämisen juhlaa. Tuolla ristinpuulla Jeesus otti kantaakseen syntimme ja maailman pahuuden ja kukisti ne rakkaudellaan. Siksi tänään juhlimme. Kuuntelemamme Jumalan sana kertoo siitä meille puhumalla purevista käärmeistä ja pelastavasta käärmeestä. Mietiskelkäämme näitä kahta kuvaa.

Purevat käärmeet iskevät kansan kimppuun, kansan joka jälleen kerran oli langennut nurisemisen syntiin. Jumalaa vastaan nuriseminen ei tarkoita vain pahan puhumista ja valittamista, vaan syvemmin se merkitsee, että israelilaiset lakkasivat sydämessään luottamasta Jumalaan ja hänen lupaukseensa. Jumalan kansa on kulkemassa autiomaassa kohti luvattua maata ja väsyy, ei kestä matkantekoa (vrt. 4. Moos. 21:4). Se lannistuu, menettää toivonsa, ja tietyssä vaiheessa se näyttää unohtavan Herran lupauksen: kansalla ei ole enää voimaa uskoa, että Jumala ohjaa sen tietä kohti rikasta ja hedelmällistä maata.

Ei ole sattumaa, että kun kansa lakkaa luottamasta Jumalaan, se joutuu tappavien käärmeiden puremaksi. Käärmeet muistuttavat ensimmäisestä käärmeestä, josta Raamattu puhuu 1. Mooseksen kirjassa, kiusaajasta, joka myrkyttää ihmisen sydämen saadakseen hänet epäilemään Jumalaa. Paholainen, käärmeen muodossa, huijaa Aadamia ja Eevaa, synnyttää heissä epäluottamusta, vakuuttaa heidät siitä, että Jumala ei ole hyvä vaan kadehtii heidän vapauttaan ja onneaan. Nyt, autiomaassa, palaavat käärmeet, ”myrkkykäärmeet” (j. 6); se merkitsee, että alkusynti palaa. Israelilaiset epäilevät Jumalaa, eivät luota häneen, nurisevat, kapinoivat Jumalaa vastaan, joka on antanut heille elämän; näin he kohtaavat kuoleman. Sinne sydämen epäluottamus johtaa!

Rakkaat veljet ja sisaret, tämä kertomuksen ensimmäinen osa kutsuu meitä tutkimaan tarkemmin niitä henkilökohtaisen ja yhteisöllisen historiamme hetkiä, joina olemme menettäneet luottamuksen Herraan ja toinen toisiimme. Kuinka monesti olemme olleet lamautuneina ja kärsimättöminä autiomaamme kuivuudessa, kadottaneet näkyvistä matkan pään! Tässäkin suuressa maassa on autiomaa, joka luonnonkauneutensa ohella puhuu meille myös vaivalloisuudesta ja kuivuudesta, jota toisinaan kannamme sydämessä. Ne ovat väsymyksen ja koettelemuksen hetkiä, joissa meillä ei enää ole voimaa katsoa ylös, kohti Jumalaa. Ne ovat henkilökohtaisen, kirkollisen ja yhteiskunnallisen elämän hetkiä, joissa meitä on purrut epäluottamuksen käärme, joka pistää meihin pettymyksen ja epätoivon, pessimismin ja lannistumisen myrkkyä, saa meidät sulkeutumaan ja sammuttaa innon.

Tämän maan historiassa on ollut muitakin tuskallisia puremia: ajattelen väkivallan ja ateistisen vainon myrkkykäärmeitä, vaikeaa tietä, jonka aikana kansan vapaus on ollut uhattuna ja sen arvokkuutta loukattu. On hyvä vaalia kärsimysten muistoa, ei pidä unohtaa synkkiä hetkiä: muuten saatetaan uskoa, että ne ovat enää ”sillan alla virtaavaa vettä” ja että olemme pysyvästi oikealla tiellä. Ei, rauhaa ei koskaan saavuteta kertakaikkisesti, se on saavutettava joka päivä, niin kuin myös eri kansojen ja uskonnollisten traditioiden rinnakkaiselo, kokonaisvaltainen kehitys, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. Tarvitaan kaikkien sitoumusta, jotta Kazakstan kasvaisi yhä enemmän “veljeydessä, vuoropuhelussa ja ymmärryksessä […] rakentaen solidaarisen yhteistyön siltoja muiden kansojen, kansakuntien ja kulttuurien välillä” (pyhä Johannes Paavali II 22. syyskuuta 2001). Sitäkin enemmän meidän on uudistettava uskomme Herraan, katsottava ylös, katsottava häneen, opittava hänen yleismaailmallisesta, ristiinnaulitusta rakkaudestaan.

Näin tulemme toiseen kuvaan: pelastavaan käärmeeseen. Kansan kuollessa myrkkykäärmeiden takia Jumala kuulee Mooseksen rukouksen ja sanoo hänelle: “Tee käärmeen kuva ja pane se tangon päähän. Jokainen pureman saanut, joka katsoo siihen, jää eloon” (4. Moos. 21:8). “Kun ne, joita käärmeet olivat purreet, katsoivat pronssikäärmettä, he jäivät eloon” (j. 9). Voisimme kuitenkin kysyä: miksei Jumala yksinkertaisesti tuhonnut myrkkykäärmeitä sen sijaan että antoi Moosekselle tällaisia yksityiskohtaisia ohjeita? Tuo toiminta paljastaa sen, kuinka Jumala toimii pahan, synnin ja ihmiskunnan epäluottamuksen edessä. Tuolloin ja nyt, suuressa hengellisessä taistelussa, joka historiassa jatkuu loppuun saakka, Jumala ei tuhoa niitä alhaisia asioita, joita ihmiset päättävät tavoitella: myrkkykäärmeet eivät häviä, niintä on yhä, ne väijyvät, voivat aina purra. Mikä siis on muuttunut, mitä Jumala tekee?

Jeesus selittää sen evankeliumissa: “Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:14-15). Siinä on käänne: keskuuteemme on tullut pelastava käärme, Jeesus, joka ristinpuulle korotettuna ei salli meitä kohti hyökkäävien myrkkykäärmeiden tappaa meitä. Alhaisuuksiemme edessä Jumala antaa meille uuden korkeuden: jos pidämme katseemme käännettynä Jeesukseen, pahan puremat eivät voi enää hallita meitä, koska hän, ristillä, otti kantaakseen synnin ja kuoleman myrkyn ja voitti sen tuhovoiman. Niin Isä teki, kun paha levisi maailmassa: hän antoi meille Jeesuksen, joka tuli lähellemme tavalla jota emme olisi voineet kuvitella. ”Sen, joka ei synnistä tiennyt, Jumala meidän tähtemme teki synniksi” (2. Kor. 5:21). Sitä on Jumalan laupeuden ääretön suuruus: Jeesus, joka “tuli synniksi” tähtemme, Jeesus joka ristillä – voisimme sanoa – “tuli käärmeeksi”, jotta häneen katsoen voisimme vastustaa meitä kohti hyökkäävien pahojen käärmeiden myrkyllisiä puremia.

Veljet ja sisaret, tämä on tie, pelastuksemme, uudestisyntymisemme ja ylösnousemuksemme tie: katsoa ristiinnaulittua Jeesusta. Tuosta korkeudesta käsin voimme nähdä elämämme ja kansojemme historian uudella tavalla. Sillä Kristuksen rististä opimme rakkauden emmekä vihan; opimme myötätunnon emmekä välinpitämättömyyden; opimme anteeksiannon emmekä koston. Jeesuksen levitetyt käsivarret ovat hellyyden syleily, jolla Jumala tahtoo meidät vastaanottaa. Ne näyttävät meille veljeyden, jota meidät on kutsuttu elämään todeksi keskenämme ja kaikkien kanssa. Ne osoittavat meille tien, kristillisen tien: se ei ole pakottamisen, voimankäytön, vallan eikä statuksen tie, se ei koskaan heristä Kristuksen ristiä muita veljiä ja sisaria vastaan, joiden puolesta hän on antanut henkensä! Jeesuksen tie, pelastuksen tie on toinen: se on nöyrän, pyyteettömän ja universaalin rakkauden tie, ilman muttia ja jossittelua.

Ristinpuulla Jeesus Kristus poisti pahan käärmeeltä myrkyn, ja kristittynä oleminen tarkoittaa elämistä ilman myrkkyä: sitä että emme pure toisiamme, nurise, syytä, juoruile, levitä pahuutta, saastuta maailmaa synnillä ja epäluottamuksella, joka tulee paholaiselta. Veljet ja sisaret, olemme uudestisyntyneet Jeesuksen ristillä avatusta kyljestä: älköön meissä olko kuoleman myrkkyä (vrt. Viis. 1:14). Rukoilkaamme, että Jumalan armosta voisimme yhä enemmän tulla kristityiksi: iloitseviksi uuden elämän, rakkauden ja rauhan todistajiksi.

Franciscus