Kun aikakausi muuttuu: teologinen näkökulma
Katolisessa teologiassa tapahtuu tällä hetkellä paljon. Taustalla on se ”aikakauden muutos”, jota paavi Franciscuksen mukaan kirkko ja koko ihmiskunta parhaillaan elävät. Rooman piispan sanoin kyse ei ole vain siitä, että tavattoman monet asiat muuttuvat globalisoituneessa ja digitalisoituneessa ajassamme vaan että koko aikakausi vaikuttaa olevan perustavanlaisessa muutosprosessissa. Muutoksen edessä on aina olemassa inhimillinen kiusaus vetääntyä ja sulkeutua omaan kuplaansa – eikä vähiten pandemian aikana! Franciscuksen kehotus on kuitenkin toinen: juuri maailman muuttuessa ja suuren epävarmuuden vallitessa kirkon tulee entistä rohkeammin lähteä ulos itsestään kohtaamaan niitä lukemattomia ihmisiä, jotka vielä odottavat Jumalan laupeuden kosketusta ja eheyttävää voimaa. Fransiskaanisesti uudistuvan kirkon sanoman ytimessä on kaikkien ihmisten välinen sisaruus ja veljeys (Fratelli tutti!), jonka näkyvää toteutumista myös yhteinen kotimme äiti maa niin kipeästi kaipaa (Laudato si’!).
Meneillään olevaan aikakauden muutokseen pyrki tarjoamaan teologisen vastauksen myös toukokuun alussa Roomassa Paavillisella Johannes Paavali II:n instituutilla järjestetty konferenssi, jonka aihe oli kuvaavasti Oggi e domani: immaginare la teologia – per una rifondazione epistemologica (”Tänään ja huomenna: kuvitella teologiaa – kohti epistemologista uudistusta”). Konferenssissa esitelmöivät kolme tämän hetken eurooppalaisen katolisen teologian ehkä suurinta nimeä: saksalainen Elmar Salmann, ranskalaistunut Christoph Theobald ja italialainen Pierangelo Sequeri. Esitelmiä voi kuunnella tallennettuina ja myös englanniksi tulkattuina Johannes Paavali II -instituutin YouTube-kanavalla: https://www.youtube.com/watch?v=WbuGRydnmyQ. Konferenssi antaa erinomaisen välähdyksen siitä, millaisessa muutoksessa teologinen ajattelu ja mielikuvitus parhaillaan on ja millaista tulevaisuutta se itselleen ja kirkolle unelmoi. Kirkon eläessä aikakauden muutosta ehkä juuri kyky ja rohkeus unelmoida (sognare) on tie eteenpäin: myös joistakin vanhoista ja vakiintuneista, jopa muuttumattomiksi luulluista, käsityskannoista on luovuttava, jotta Pyhä Henki voisi mahdollisimman vapaasti valmistaa meitä sille uudelle ja hyvälle, joka Kolmiyhteisen Jumalan suunnitelmassa meitä odottaa. Kirkollisesta unelmoinnista on paavi Franciscus itse antanut kauniin esimerkin Querida Amazonia -kehotuskirjeessään.
Theobald käsittelee omassa esitelmässään katolisen teologian ja kirkon opetusviran suhdetta Vatikaanin toisesta kirkolliskokouksesta nykypäivään. Suurena haasteena nykyteologialle on ylittää näkemys, jonka mukaan opetusviran tehtävänä on ensisijaisesti suojella muuttumatonta uskon talletusta, kun taas teologia keskittyy vain kirkon uskon vastaanottamisen kulttuurisiin edellytyksiin, ikään kuin usko itsessään olisi jotain inhimillisestä kulttuurista erotettua! Theobald lähestyy kristinuskoa tyylikäsitteen kautta, jolloin sekä uskon sisäinen ykseys että sen kulttuurinen moninaisuus pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Opetusviralla ja teologialla on omat erilaiset tehtävänsä kristillisen elämäntyylin tulkinnassa ja eteenpäin välittämisessä. Ne eivät ole kilpailuasetelmassa keskenään vaan palvelevat vastavuoroisesti sitä pyhän vieraanvaraisuuden tyyliä, joka määrittelee Jeesuksen seuraajien uskoa ja elämää.
Aina kiinnostava Salmann tarjoaa esitelmässään kiehtovan teologisen analyysin ajastamme ja kysyy, miten teologia voisi kulkea mukana (accompagnare) nykyisessä kulttuurisessa ja uskonnollisessa murroksessa. Toisaalta demokraattinen ihminen voi vapaasti valita, ollako ylipäänsä uskonnollinen vai ei, mutta toisaalta vapaa hengellisyys tai ”henkisyys” vetää puoleensa. Yleinen jumalakuva on siirtynyt ”Ikuisesta Isästä” kanssamme kulkevaan ”Veljeen”, tai feminiinisempiä piirteitä saavaan ”Henkeen”. Ehkä aikamme kaipaakin uusia ”jumalallisia nimiä”: benediktiini Salmann rohkenee ehdottaa fransiskaanisempaa käsitystä Jumalasta ystävänä. Mutta millainen kirkko pystyisi uskottavasti julistamaan ystävällistä, vieraanvaraista Jumalaa? Todistaako oma yhteisömme avoimesta, ihmisiä rakastavasta Jumalasta?
Onko katolisella teologialla ylipäänsä tulevaisuutta maallistuneissa länsimaissa, Sequeri puolestaan kysyy omassa esitelmässään. Ainakin tällä hetkellä teologisia yhtymäkohtia yhteiskunnalliseen keskusteluun saa etsimällä etsiä. Toistamme refleksinomaisesti, ettei kristinusko ole mikään älyllinen idea vaan henkilökohtaista kohtaamista Jeesuksen Kristuksen kanssa. Totta, mutta jotenkin kummasti kristinusko on aina antanut aineksia ajattelulle ja herättänyt ideoita. Uskoa ei voi supistaa katekismukseen, mutta jos menetät katekismuksen, menetät myös uskon, mons. Sequeri toteaa. Jännä asia tämä kristinusko: sitä ei voi samaistaa ajatteluun, mutta silti sillä on hyvin läheinen yhteys inhimilliseen järkeen. Ratzingerhan oli suorastaan valmis sisällyttämään kreikkalaisen järjen kristilliseen ilmoitukseen itseensä. Miten kristinusko voisi löytää järjellisen ulottuvuutensa uudelleen? Vuoropuhelu nykytieteiden, etenkin taloustieteen ja psykologian, kanssa on keskeistä, ja ehkä myös vallalla olevissa käsityksissä pyhyydestä löytyy tarttumapintaa teologialle?
Katolinen teologia on liikkeessä, ja vanhat mestarit Theobald, Salmann ja Sequeri tarjoavat valaisevia tulkintoja siitä, mihin suuntaan ollaan menossa. Kaksi kriittistä huomiota täytyy kuitenkin esittää. Ensinnäkin heidän näkökulmansa on korostuneen eurooppalainen. Vanhan kristikunnan katoaminen tarjoaa länsimaisille teologeille pohtimista vielä pitkään, mutta kirkollinen painopiste on jo siirtynyt toisaalle. Huomisen suuret teologit tulevat yhä enenevässä määrin uudesta, eteläisen pallonpuoliskon kristikunnasta. Eivätkä he suinkaan kaikki ole miehiä. Toisena kriittisenä huomiona kolmen miesteologin vuoropuheluun on todettava, että katolisen teologian ja koko kirkon merkitys tulevaisuudessa riippuu ratkaisevasti siitä, miten naisnäkökulma – il genio femminile (”naisellinen nerokkuus”) paavi Franciscuksen sanoin – saa tilaa kirkollisessa keskustelussa. Eikä tässä ole kyse niinkään maallisen muodikkaan feministisen tietoisuuden hännystelemisestä vaan sen teologisen totuuden sisäistämisestä, että kirkko itse on syväolemukseltaan nainen – Maria –, kuten Franciscuskin suoraan on sanonut.
Konferenssin moderaattori professori Lucia Vantini toteaa L’Osservatore Romanossa (8.5.2021), että naisnäkökulmasta tarkasteltuna perinteisen länsimaisen teologian liikkuminen niin vahvasti usko–järki-akselilla on aina vaikuttanut varsin vieraalta, koska tämä ”järki” on esittäytynyt universaalina, vaikka todellisuudessa se on pitkälti ollut miesten määrittelemä. Maailmanlaajassa kirkossa tarvitaan konkreettista ja aina kontekstualisoitua teologiaa, joka ottaa todesta sen uskomme perusvakaumuksen, ettei ole ylösnousemusta ilman ristiä ja inkarnaatiota. Sen vuoksi teologian täytyy entistä tarkemmin kiinnittää huomionsa siihen kärsimykseen, jonka koemme lihassamme. Teologiaa ei tule suinkaan samaistaa politiikkaan, mutta lihaksi tulleena – ja yhä kokonaisvaltaisemmin lihaksi tulevana – viisautena teologialla on aina myös yhteiskunnallinen ulottuvuutensa. Näin katolinen teologia voi sekä olla uskollinen sanomalle lihaksi tulleesta Jumalasta että tarjota oman panoksensa maailmanlaajuisen sisaruuden ja veljeyden toteutumiseksi ja yhteisen kotimme maan pelastamiseksi.
Kirkko eli aikojen halki kulkeva Jumalan kansa on ennenkin kokenut syvällekäyviä murrosaikoja. Ehkä juuri eri aikakauden muutokset ovat olleet erityistä kirkollisen uudistumisen ja hengellisen syventymisen aikaa, ajatellaan nyt vaikkapa Trenton kirkolliskokouksen kannustamaa katolisuuden kukoistuskautta varhaisen uuden ajan Euroopassa. Nykyinenkin aikakauden muutos on äärimmäisen kiinnostavaa aikaa olla katolinen teologi – jotain, jota jokainen kirkon uskoa tunnustava ja sitä pohdiskeleva katolilainen omalla tavallaan on.
Alpo Penttinen
Rooma
