Paavi Franciscus puhui ennen Angelus-rukousta sunnuntaina 28.7.2019 rukouksesta Isän ja lasten vuoropuheluna.
Tämän päivän evankeliumissa (Luuk. 11:1-13) pyhä Luukas kertoo tilanteesta, jossa Jeesus opettaa Isä meidän -rukouksen. Opetuslapset osaavat jo rukoilla lausuen juutalaisen tradition rukouksia, mutta hekin haluavat kokea saman “laadun” kuin Jeesuksen rukouksessa. He voivat todeta, että rukous on olennainen ulottuvuus Opettajan elämässä ja kaikkia hänen tärkeitä tekojaan luonnehtii pitkä viipyminen rukouksessa. Heitä kiehtoo se, että he näkevät, että Jeesus ei rukoillut kuten muut tuon ajan opettajat, vaan Jeesuksen rukous on intiimiä yhteyttä Isään. Opetuslapset haluavat tulla osallisiksi näistä yhteyden hetkistä Jumalan kanssa, maistaa täysin niiden suloisuutta.
Eräänä päivänä he odottavat, kunnes Jeesus päättää rukouksensa syrjäisessä paikassa, ja pyytävät: “Herra, opeta meitä rukoilemaan” (j. 1). Vastatessaan opetuslasten pyyntöön Jeesus ei anna abstraktia määritelmää rukouksesta eikä opeta tehokasta tekniikkaa, jolla voi rukoilla ja “saavuttaa” jotakin. Sen sijaan hän kutsuu omiaan rukouskokemukseen, asettaa heidät suoraan kommunikaatioon Isän kanssa, herättää heissä kaipauksen henkilökohtaisesta suhteesta Jumalan, Isän kanssa. Tässä on kristillisen rukouksen uutuus! Se on vuoropuhelua toisiaan rakastavien persoonien kesken, luottamukseen perustuvaa vuoropuhelua, jota tukee kuunteleminen ja joka on avoin solidaariselle toiminnalle. Se on Pojan vuoropuhelua Isän kanssa, vuoropuhelua lasten ja Isän välillä. Tätä on kristillinen rukous.
Siksi Jeesus antaa opetuslapsilleen Isä meidän -rukouksen, ehkä arvokkaimman lahjan, jonka jumalallinen Opettaja antoi maanpäällisen toimintansa aikana. Paljastettuaan meille salaisuutensa Poikana ja veljenä Jeesus antaa meidän tämän rukouksen kautta nähdä Jumalan isyyden. Haluan korostaa tätä: kun Jeesus opettaa meille Isä meidän -rukouksen, hän antaa meidän käydä sisään Jumalan isyyteen ja osoittaa meille tavan käydä rukoilevaa ja suoraa vuoropuhelua hänen kanssaan lapsenomaisen luottamuksen tietä. Se on isän ja lapsen, lapsen ja isän vuoropuhelua. Se, mitä pyydämme Isä meidän -rukouksessa, on jo kaikki toteutunut meitä varten ainosyntyisessä Pojassa: Jumalan nimen pyhittäminen, valtakunnan tuleminen, leivän, anteeksiannon ja pahasta vapauttamisen lahja. Pyytäessämme avaamme kätemme vastaanottamaan, vastaanottamaan lahjat, jotka Isä on näyttänyt meille Pojassa. Rukous, jonka Herra on opettanut meille, on kaikkien rukousten tiivistelmä, ja suuntaamme sen Isälle aina yhteydessä veljiemme ja sisartemme kanssa. Joskus rukouksessa on vaikea keskittyä, mutta toisinaan tunnemme halua keskittyä ensimmäiseen sanaan: “Isä”, ja tuntea tuon isyyden sydämessämme.
Sitten Jeesus kertoo vertauksen sinnikkäästä ystävästä ja sanoo, että on rukoiltava hellittämättä. Siitä mieleeni tulee, kuinka noin kolmen vanhat, kolme- ja puolivuotiaat lapset alkavat kysellä asioita, joita eivät ymmärrä. Maassani sitä kutsutaan “miksi-iäksi”. Lapset alkavat kutsua isää ja sanoa “Isi, miksi? Isi, miksi?” He pyytävät selityksiä. Kun isä alkaa selittää, miksi jokin on, lapset kuitenkin siirtyvät jo toiseen kysymykseen kuuntelematta koko selitystä. Mitä siinä tapahtuu? Lapset tuntevat epävarmuutta monista asioista, joita he alkavat vasta puolittain ymmärtää. He haluavat vain vetää puoleensa isän katseen, ja siksi tuo “miksi, miksi, miksi?” Kun me pysähdymme Isä meidän -rukouksen ensimmäiseen sanaan, teemme saman kuin ollessamme lapsia: vedämme puoleemme Isän katseen. Sanomme “Isä, Isä”, sanomme myös “miksi?”, ja hän katsoo meitä.
Pyytäkäämme Mariaa, rukouksen naista, auttamaan meitä rukoilemaan Isä meidän -rukousta yhtyneinä Jeesukseen, elääksemme todeksi evankeliumia Pyhän Hengen ohjaamina.
Franciscus