Heikki Salomies in memoriam

20.10.1945 – 14.1.2021

Jumala,
sinä osoitat kaikessa armahtavaisuutesi ja laupeutesi.
Me rukoilemme sinua nöyrästi
palvelijasi Heikin puolesta,
jonka olet tästä elämästä kutsunut luoksesi.
Hän on uskoen pannut toivonsa sinuun,
suo hänen päästä perille
taivaallisen kotinsa iloon.
Tätä pyydämme Kristuksen, Herramme kautta.

Nämä hautajaisliturgian kauniit sanat lohduttivat minua, kun vietettiin Heikki Salomiehen sielunmessua Pyhän Henrikin katedraalissa perjantai-iltana 5.2.2021. Samana päivänä oli ollut ruumiinsiunaus Krematorion kappelissa klo 12. Sen pitivät piispa Teemu Sippo SCJ, hiippakunnan asiainhoitaja Marco Pasinato sekä kirkkoherra Jean Claude Kabeza.

Tammikuun 3. päivän sunnuntain päämessuun Heikki Salomies ajoi omalla autollaan, mutta hän ei pystynytkään enää tulemaan muiden kanssa ehtoollisjonoon, vaan isä Federico vei hänelle kommuunion penkkiin. Kotiin hän sitten vielä ajoi omalla autollaan. Mutta jo seuraavana tiistaina Heikki Kymäläinen ajoi hänet sairaalaan. Meilahden Kolmiosairaalassa häneltä löydettiin syöpä keuhkoista, maksasta ja munuaisista. Mitään ei ollut enää tehtävissä.

Nyt on Heikin paikka Henrikissä tyhjä.

Heikin katolilaiseksi tuleminen on juttu sinänsä. Hänen isänsä oli armeijan kantahenkilökuntaa, joka joutui usein muuttamaan. Siksi Heikki ei päässyt oikeaan aikaan koulun rippikouluun ja lopulta hän pitkäksi jo kasvaneena kieltäytyi menemästä “pikkupoikien” joukkoon. Niinpä hänen tätinsä velvoitti Heikin isoisän veljen, arkkipiispa Ilmari Salomiehen, pitämään Heikille yksityisen rippikoulun. Niin tapahtui ja koulu kesti kokonaisen vuoden.

Ilmari Salomies oli ollut myös kirkkohistorian professori, oppi oli siis perusteellista. Hän sanoi Heikille, että Katolinen kirkko oli se oikea, alkuperäinen kirkko. Hän ei luterilaisena piispana voi siihen liittyä, se olisi skandaali, mutta Heikki voi. Heikki painoi asian mieleensä ja toteutti sen vaimonsa Kertun kanssa, ja heidät otettiin katolisen kirkon täyteen yhteyteen 14.11.1993. Minä olin Kertulle kirkkoonottokummina.

Seuraavana kesänä järjestettiin Pohjoismaiden katolilaisten yhteinen matka Lourdesiin. Meitä oli Suomesta iso ryhmä lähtijöitä ja piispa Paul Verschuren osallistui myös. Matka oli Salomiehille käänteentekevä. He osallistuivat vielä pari kertaa yhteisille bussi- tai lentomatkoille Lourdesiin, mutta alkoivat sitten mennä omalla autolla joka vuosi. Matkalla he yöpyivät Tanskassa tai Saksassa luostareissa. Lourdesin matkat loppuivat vasta Kertun sairastumiseen. Vielä noin vuosi sitten Heikki kysyi minulta, lähtisinkö käymään Lourdesissa. Ilomielin olisin lähtenyt mutta rahaa ei ollut.

Heikki Salomies oli Henrikin seurakuntalaisena aktiivinen kirkossakävijä, kuten he olivat olleet yhdessä Kertunkin kanssa. Sunnuntaimessujen lisäksi hän kävi nyt usein arkisinkin. Hänellä oli tapana Kertun kuoltua 2013 tulla lähes päivittäin Kaivopuiston rantaan ja samalla kirkkoon. Hän rukoili silloin paljon, myös kaikkien seurakuntalaisten puolesta.

Heikki oli myös Henrikin seurakuntaneuvoston jäsen pariinkin otteeseen jo 1990-luvulta alkaen, ja vielä kuollessaan. Hänellä oli aina ehdotuksia, mitä voitaisiin tehdä seurakunnassa. Useinkaan ne eivät menestyneet. Mutta kirkkokahvilla Heikin pöydässä riitti aina ihmisiä juttelemassa kiinnostavista asioista hänen kanssaan.

Heikki löysi viime vuosina seurakunnasta myös uusia ystäviä. Yhdessä Heikki Aronpään kanssa he pelasivat neljä vuotta shakkia. Kaivopuiston rannassa on kookkaat shakkinappulat ulkona pelaamista varten, mutta shakkiottelut jatkuivat myös pöydän ääressä, ja yhteisiä puheenaiheita riitti. Kun Heikki Kymäläinen kääntyi katolilaiseksi ja alkoi vapaaehtoisena hoitaa Henrikin pappilan pihaa, Heikki Salomies alkoi aina joskus autella, koska hän joka tapauksessa tuli lähes päivittäin kirkolle. Kolmen Heikin kopla korvasi nyt sen, mikä takavuosina oli monen Markon ja Markun joukko seurakunnassa.

Heikin paikka Henrikissä on vielä vähän aikaa tyhjä, mutta täyttyy aikanaan. Meille, jotka tunsimme Heikin vuosikymmenten ajan, hän säilyy mielissä ja sydämissä. Rukouksen maailmassa olemme yhä läsnä toisillemme.

Kaarina Koho