Eutanasia Pohjoismaissa – quo vadis?

Oslon yliopiston lääketieteellisen etiikan dosentti Mogen Magelssen on teoksen ”Dødshjelp i Norden? Etikk, klinikk och politikk” alullepanija.  Siinä hän, kirjan muu toimituskunta ja kirjoittajakaarti ovat tehneet suururakan, ja tuloksena on eutanasiakysymyksen nykytilaa pääosin Pohjoismaissa ja muualla maailmassa valaiseva 15 luvun käsittävä antologia.  Suomesta mukana on kollega Kalle Mäki. 

Kirja tulee meillekin hyvään aikaan, sillä sen tavoitteena on esittää tasapainoinen näkemys siitä, miksi eutanasia ei kuulu nykylääkärin eikä nykylääketieteen toimenpidearsenaaliin ja miten yhteiskunnan eutanasiahuutoon voidaan vastata rakentavasti.  Myös eutanasiaa puolustavat argumentit tulevat tasapainoisesti ja kriittisesti esille kirjan 300 sivulla.  

Eutanasia on ollut laillistettu Hollannissa 20 vuotta eikä siitä ole tuomittu rangaistusta enää yli 50 vuoteen.  Hollannista on saatu arvokasta, joskin surullista, kokemusta siitä, millainen kehityskulku on odotettavissa niihin maihin, joissa eutanasia aiotaan laillistaa.  Tästä Hollannin kokemuksesta muiden maiden kannattaa ottaa vaari.  

Kokemuksena on ollut, että eutanasian kriteerit ovat vähitellen löystyneet, ja nykyään hollantilaisten kuolinsyytilastoissa eutanasian osuus kuolinsyistä on kivunnut 4,5 %:iin, joissain kaupungeissa yli 14 %:iin. Suomessa tämä vastaisi neljänneksi yleisintä kuolinsyytä dementian jälkeen ja ohittaisi mm. tapaturmat.  

Kirjasta saa hyvän käsityksen siitä, miten Pohjoismaissa halutaan välttää samaa, kaltevalle tasolle joutumista kuin Hollannissa.  Potilasta, joka haluaa kuolla, on kohdattava laaja-alaisesti ja ymmärtävästi.  Erityisen tärkeää on vaalia ja kunnioittaa hänen autonomiaansa.  On kuitenkin pidettävä mielessä, että potilaan autonomiaan vaikuttavat monet sellaisetkin seikat, jotka eivät faktisesti liity hänen kuolinapuharkintaansa.  Tarkoitan kaikkea sitä viestintää, jota käydään koko ajan eri tiedotusvälineissä ja foorumeissa ja joissa asioita yleistetään, yksinkertaistetaan, politisoidaan ja popularisoidaan.  Tässä informaatiotulvassa potilas-lääkärisuhde asetetaan koetukselle, mutta lääkärin on yritettävä päästä potilaan ”pään sisään”, jotta potilaan sietämättömien kärsimysten syy ja merkitys hänen elämänlaadulleen tulisi mahdollisimman selväksi sekä potilaalle että lääkärille.  

Eutanasiakriteereistä tärkein on näet sietämätön kärsimys.  Käsite sietämätön kärsimys on eutanasiakeskustelun keskiössä ja sitä käsitelläänkin monessa kirjan luvussa.  Pohjimmiltaan ongelmaksi jää, että tämän keskeisen kriteerin objektiivinen validoiminen yksittäisen potilaan kohdalla ei ole mahdollista ja siksi eutanasiaratkaisu pohjautuu aina epävarmuuteen.  

Paras vaihtoehto eutanasialle on hyvä palliatiivinen hoito ja palliatiivisen sedaation käyttö.  Palliatiivinen hoito on kehittynyt huimasti sen jälkeen, kun eutanasia tuli käyttöön muutamissa Euroopan maissa, ja esim. terminaalisen syövän aiheuttamaa kipua voidaan nykyään lievittää riittävän tehokkaasti n. 90 %:lle potilaista, muille sietämättömään kipuun on tarjolla palliatiivinen sedaatio.  Eettisesti palliatiivisen sedaation ja eutanasian välinen raja on ohut ja rajan ylittymisen ratkaisee hoidosta päättävän lääkärin aikomus eli intentio.  Palliatiivisen hoidon koulutuksessa on otettava huomioon kaikki palliaatioon liittyvät tekijät ja toimijat – potilaan lääketieteelliset, sairaanhoidolliset, psykologiset, hengelliset ja eksistentiaaliset tarpeet.  

Kirjassa on kultajyviä, jotka lukija voi poimia itselleen kirjan kolmesta osasta, jotka käsittelevät eutanasiaa etiikan, politiikan ja kliinisen työn näkökulmista.  Tässä muutamia hajapoimintoja:

”Kuka antaa potilaalle tappavan lääkeannoksen? En minä sitä varten halunnut lääkäriksi.” – Ihastuttava näyte potilaiden luottamuksesta lääkäreihinsä: Tanskan syöpäpotilaiden yhdistys toteaa, ettei Tanskassa tarvita eutanasiaa, sillä sikäläiset lääkärit ja hoitohenkilökunta ovat päteviä hoitamaan potilasta arvokkaaseen kuolemaan ja lievittämään kärsimyksiään. – Yksikään potilasyhdistys Norjassa ei puolusta eutanasiaa. –  Eutanasiakeskustelua ei voi käydä ottamatta huomioon ihmiskuvaa kokonaisuutena ja lainsäädännön sosiopoliittisia vaikutuksia.  –  Eutanasiaa vastaan puhuvat argumentit ovat vahvempia kuin sitä puolustavat.  –  Pitkä hoitosuhde palliatiivisen hoidon yksikön ja potilaan ja potilaan omaisten kanssa helpottaa päätöksentekoa, jonka on tapahduttava tiimityönä ennen kaikkea potilasta kuunnellen.  

Kuolevan potilaan loppuvaiheen hoidossa tarvitaan yksiselitteiset kriteerit.  Maat, joissa eutanasia on ollut käytössä pidempään, ovat lipsuneet kriteeristöstään, koska kriteerit eivät ole olleet selkeät.  Tästä  on ollut seurauksena, että voidaan asettaa kyseenalaiseksi, onko potilaalle lopulta tehtykään eutanasiaa.  Tämä on sitä kaltevaa tasoa, jolle minkään yhteiskunnan ei soisi lipsuvan. 

Pohjoismainen kuolinapua koskeva kirja ei ollut ainakaan minulle kevyttä luettavaa, koska se on hyvin kattava ja käsittää paljon muuta kuin medisiinaa.  Kirja tarjoaa tasapainoisen argumenttipohjan eutanasiaa vastaan ja puhuu hyvän palliaation puolesta.  Kirjaa soisi luettavan laajasti myös Suomessa, jotta välttyisimme juupas-eipäsdebatista, vaan voisimme jatkaa sitä rakentavaa yhteiskuntakeskustelua, jota meillä pääosin onkin käyty.  

Kuolevia potilaita hoitavat ja kohtaavat lääkärit, hoitajat, terapeutit, psykologit, diakonit, papit ja viestintäalan toimijat hyötyvät tämän kirjain läpikahlaamisesta.

Robert Paul
Sisätautiopin dosentti

Morten Andreas Horn, Daniel Joachim Heggheim Kleiven ja Morten Magelssen (toim.).  Dødshjelp i Norden? Etikk, klinikk og politikk. Painettu kirja: Cappelen Damm Akademisk, noasp@cappelendamm.no (2020), ISBN 978-82-02-67764-0, hinta 379,- NOK, 316 ss. Ilmaiseksi ladattava pdf-versio: https://www.cappelendammundervisning.no/_dodshjelp-i-norden-etikk-klinikk-og-politikk-9788202616571 ISBN PDF: 978-82-02-61657-1. Julkaistu Kristillisessä Lääkärilehdessä 3/2020 14.9.2020, Fides-lehteen julkaisijan luvalla.