Aika palata messuun iloiten

Julkaisemme ohessa Liturgian ja sakramenttijärjestyksen kongregaation prefektin kirjoittaman ja paavin luvalla julkaistun kirjeen.

---

Liturgian ja sakramenttijärjestyksen kongregaatio
Prot. N. 432/20

Palatkaamme iloiten eukaristiaan!

Kirje katolisen kirkon piispainkokousten puheenjohtajille liturgian vietosta COVID 19-pandemian aikana ja sen jälkeen.

Covid 19-viruksen aiheuttama pandemia on saanut aikaan mullistuksia ei vain yhteiskunta-, perhe-, talous-, koulutus- ja työdynamiikassa, vaan myös kristillisen yhteisön elämässä, liturginen ulottuvuus mukaan lukien. Viruksen leviämisen estämiseksi ankara sosiaalisen etäisyyden pitäminen oli välttämätöntä. Sillä oli jälkiseurauksia kristillisen elämän perustavanlaatuisen ominaispiirteen kannalta: ”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään” (Matt. 18:20); ”Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat… Uskovat pysyttelivät yhdessä, ja kaikki oli heille yhteistä” (Ap.t. 2:42, 44).

Yhteisöllisellä ulottuvuudella on teologinen merkitys: Jumala on persoonien suhde Pyhimmässä Kolminaisuudessa. Hän luo ihmisen niin, että mies ja nainen täydentävät toisiaan keskinäisessä suhteessaan, koska ”ei ole hyvä ihmisen olla yksinään” (1. Moos. 2:18). Hän asettuu suhteeseen miehen ja naisen kanssa ja kutsuu heitä puolestaan suhteeseen hänen kanssaan. Niin kuin pyhä Augustinus vaistonvaraisesti tajusi, sydämemme on levoton, kunnes se löytää Jumalan ja saa levon hänessä (vrt. Tunnustukset, I, 1). Herra Jeesus aloitti julkisen tehtävänsä kutsumalla luokseen joukon opetuslapsia, jotta he jakaisivat hänen kanssaan elämän ja julistuksen Jumalan valtakunnasta; tästä pienestä laumasta syntyy kirkko. Kuvatakseen iankaikkista elämää Raamattu käyttää kuvaa kaupungista: taivaallisesta Jerusalemista (vrt. Ilm. 21). Kaupunki on ihmisten yhteisö – ihmisten, jotka jakavat arvot, perustavanlaatuiset inhimilliset ja henkiset realiteetit, paikat, ajat ja organisoidut toiminnot ja osallistuvat yhteisen hyvän rakentamiseen. Pakanat rakensivat yksin jumalille omistettuja temppeleitä, joihin ihmisillä ei ollut pääsyä. Kristityt taas, niin pian kuin saavuttivat vapauden viettää jumalanpalvelusta, heti rakensivat paikkoja, jotka olivat domus Dei et domus ecclesiae, jossa uskovat saattoivat tunnistaa olevansa Jumalan yhteisö, jumalanpalvelukseen koollekutsuttu ja pyhäksi seurakunnaksi asetettu kansa. Niin Jumala voi julistaa: ”Minä olen teidän Jumalanne ja te olette minun kansani” (vrt. 2. Moos. 6:7; 5. Moos. 14:2). Herra pysyy uskollisena liitolleen (vrt. 5. Moos. 7:9) ja Israelista tulee juuri tästä syystä Jumalan asumus, hänen läsnäolonsa pyhä paikka maailmassa (vrt. 2. Moos. 29:45; 3. Moos. 26:11-12). Siksi Herran huone edellyttää Jumalan lasten perheen läsnäoloa. Nykyäänkin uuden kirkon vihkimisrukouksessa piispa pyytää, että se olisi sitä, mitä sen olemukseltaan on oltava:

”[…] täytä tämä huone… taivaallisella pyhyydellä […]

Täällä jumalallinen armo 
peittää ihmisen rikkomukset, 
jotta synnin kautta kuolleet lapsesi 
syntyisivät uudesti iankaikkiseen elämään.

Täällä sinun uskovasi 
alttarin ympärille kokoontuneina
viettävät pääsiäisen muistoa
ja tulevat ravituiksi
Kristuksen ruumiin ja sanan ravinnolla.

Täällä kaikuu riemullinen kiitoslaulu,
jossa ihmisten äänet yhtyvät enkelten kuoroihin
ja täällä kohoavat alati eteesi rukoukset
maailman pelastuksen puolesta.

Täällä köyhät saavat osakseen sinun laupeutesi,
sorretut löytävät todellisen vapauden
ja kaikki ihmiset pääsevät osallisiksi Jumalan lasten kunniasta 
matkallaan kohti taivaallista Jerusalemia, 
jonne sinä johdatat heidät.”

Kristillinen yhteisö ei ole koskaan pyrkinyt eristäytymään eikä ole koskaan tehnyt kirkosta kaupunkia, jonka ovet on suljettu. Kasvatettuina pitämään arvossa yhteisöllistä elämää ja etsien yhteistä hyvää kristityt ovat aina pyrkineet olemaan osa yhteiskuntaa, vaikkakin tietoisina toiseudesta – olemaan maailmassa kuulumatta siihen ja kutistumatta siihen (vrt. Kirje Diognetokselle, 5-6). Jopa pandemian hätätilanteessa on herännyt suuri vastuuntunto. Kuunnellen siviiliviranomaisia ja asiantuntijoita ja yhteistyössä heidän kanssaan piispat ja alueelliset piispainkokoukset olivat valmiita tekemään vaikeita ja tuskallisia päätöksiä, jopa keskeyttämään pitkäksi ajaksi uskovien osallistumisen eukaristian viettoon. Tämä kongregaatio on syvästi kiitollinen piispoille heidän sitoumuksestaan ja ponnistuksistaan heidän pyrkiessään vastaamaan parhaalla mahdollisella tavalla ennakoimattomaan ja monimutkaiseen tilanteeseen.

Niin pian kuin olosuhteet sallivat on kuitenkin välttämätöntä ja kiireellistä palata normaaliin kristilliseen elämään, jonka kotina on kirkkorakennus ja jossa liturgian, erityisesti eukaristian, vietto on ”huippu, jota kohti Kirkon työ suuntautuu ja samalla lähde, josta kaikki sen voima pulppuaa” (Sacrosanctum Concilium, 10).

Tietoisina siitä, että Jumala ei koskaan hylkää luomaansa ihmiskuntaa ja että raskaimmatkin koettelemukset voivat kantaa armon hedelmää, olemme hyväksyneet sen, että jouduimme olemaan etäällä Herran alttarista: se oli kuin eukaristisen paaston aika, joka oli meille hyödyksi, jotta löytäisimme uudelleen sen elintärkeän merkityksen, kauneuden ja mittaamattoman kallisarvoisuuden. Niin pian kuin mahdollista meidän on kuitenkin palattava eukaristiaan puhdistetuin sydämin, uudella kunnioittavalla ihmetyksellä, voimistuneella halulla kohdata Herra, olla hänen kanssaan, vastaanottaa hänet ja tuoda hänet veljillemme ja sisarillemme todistaen elämästä täynnä uskoa, rakkautta ja toivoa.

Tämä vailla olemisen aika voi antaa meille armon ymmärtää veljiemme ja sisartemme, Abitenen marttyyrien (300-luvun alussa) sydäntä, kun he vastasivat tuomareilleen tyynen päättäväisinä varmasta kuolemantuomiosta huolimatta: ”Sine Dominico non possumus”. Absoluuttista verbiä non possumus (emme voi) ja neutrisubstantiivin Dominicum (se mikä on Herran) merkitystä ei voi kääntää yhdellä sanalla.  Tuo hyvin lyhyt ilmaisu tiivistää suuren määrän rikkaita vivahteita ja merkityksiä, joita tänään voimme mietiskellä:

• Emme voi elää, olla kristittyjä, täysin toteuttaa ihmisyyttämme ja sydämessämme asuvia hyvyyden ja onnellisuuden toiveita ilman Herran sanaa, joka liturgian vietossa ruumiillistuu ja tulee eläväksi sanaksi, jonka Jumala puhuu niille, jotka tänään avaavat sydämensä kuuntelemaan;
• Emme voi elää kristittyinä osallistumatta ristinuhriin, jossa Herra Jeesus antaa itsensä varauksetta pelastaakseen kuolemallaan ihmisen, joka oli kuollut synnin vuoksi; Lunastaja liittää ihmiskunnan itseensä ja johdattaa sen takaisin Isän luo; ristiinnaulitun syleilyssä kaikki inhimillinen kärsimys löytää valoa ja lohtua;
• Emme voi olla ilman eukaristian juhla-ateriaa, Herran pöytää, johon meidät on kutsuttu poikina ja tyttärinä, veljinä ja sisarina, vastaanottaaksemme itsensä ylösnousseen Kristuksen, joka on läsnä ruumiissaan, veressään, sieluineen ja jumaluudessaan tässä taivaallisessa leivässä, joka ravitsee meitä maanpäällisen pyhiinvaelluksemme iloissa ja vaivoissa;
• Emme voi olla ilman kristillistä yhteisöä, Herran perhettä: tarvitsemme veljiemme ja sisartemme kohtaamista, jotka jakavat kanssamme Jumalan lapseuden, Kristuksen veljeyden, kutsumuksen ja pyrkimyksen pyhyyteen ja sielujen pelastukseen rikkaassa ikävaiheiden, henkilöhistorioiden, karismojen ja kutsumusten moninaisuudessa;
• Emme voi olla ilman Herran huonetta, joka on kotimme, ilman pyhiä paikkoja, joissa synnyimme uskoon, joissa löysimme Herran kaitselmuksellisen läsnäolon ja löysimme hänen armahtavan syleilynsä, joka nostaa ylös langenneet, joissa pyhitimme kutsumuksemme sääntökuntaelämään tai avioliittoon, joissa rukoilimme ja kiitimme, iloitsimme ja itkimme, joissa uskoimme Isälle maallisen vaelluksensa päättäneet rakkaamme;
• Emme voi olla ilman Herran päivää, ilman sunnuntaita, joka antaa valon ja merkityksen toisiaan seuraaville työpäiville ja perhe- ja yhteiskunnallisille velvollisuuksille.

Niin arvokas kuin viestintävälineiden palvelus onkin sairaille ja niille, jotka eivät voi mennä kirkkoon, ja niin suuren palveluksen kuin ne ovatkin tehneet välittämällä pyhän messun lähetyksiä aikana, jolloin yhteisöllinen vietto ei ollut mahdollista, mikään lähetys viestintävälineiden kautta ei ole verrattavissa henkilökohtaiseen osallistumiseen eikä voi korvata sitä. Päinvastoin on vaara, että nuo lähetykset yksin etäännyttävät meitä henkilökohtaisesta ja intiimistä kohtaamisesta lihaksi tulleen Jumalan kanssa, joka antoi itsensä meille ei virtuaalisesti, vaan todellisesti, sanoen: ”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä” (Joh. 6:56). Tämä fyysinen kontakti Herran kanssa on elintärkeä, välttämätön, korvaamaton. Kunhan löydetään ja omaksutaan konkreettiset toteutettavissa olevat toimenpiteet, joilla viruksen leviämistä saadaan vähennettyä minimiin, on välttämätöntä, että kaikki ottavat jälleen paikkansa veljien ja sisarten kokoontumisessa, löytävät uudelleen liturgian vieton korvaamattoman arvon ja kauneuden, ja kutsuvat ja rohkaisevat tarttuvalla innolla veljiä ja sisaria, jotka ovat olleet lannistuneita, pelokkaita, poissaolevia tai osallistumattomia liian pitkään.  

Tämä virasto pyrkii vahvistamaan joitakin periaatteita ja ehdottamaan joitakin toimenpiteitä, jotta edistetään pikaista ja turvallista palaamista eukaristian viettoon.

Asianmukainen hygienia- ja turvallisuusnormien huomioiminen ei voi johtaa eleiden ja riittien sterilisoimiseen eikä tiedostamattomaankaan pelon ja turvattomuuden herättämiseen uskovissa.

Piispojen on toimittava harkiten mutta lujasti, jotta uskovien osallistumista eukaristiaan ei julkisten viranomaisten taholta leimattaisi ”joukkokokoontumiseksi” eikä sitä pidettäisi verrannollisena tai jopa alisteisena virkistystoiminnoille. 

Liturgiset normit eivät ole asioita, joita siviiliviranomaiset voisivat säätää, vaan vain asianmukaiset kirkolliset viranomaiset (vrt. Sacrosanctum Concilium, 22).

Uskovien osallistumista liturgian viettoon olisi helpotettava, mutta ilman improvisoituja rituaalisia kokeiluja ja kunnioittaen täysin liturgisiin kirjoihin sisältyviä normeja, jotka säätelevät niiden toteutusta. Liturgiassa kokemus sakraalisuudesta, pyhyydestä ja ylimaallisesta kauneudesta antaa esimakua iankaikkisen autuuden harmoniasta. Siksi on pidettävä huolta, että varmistetaan paikkojen, pyhien kalusteiden ja vieton tavan arvokkuus Vatikaanin II kirkolliskokouksen arvovaltaisen opetuksen mukaisesti: ”Riittien on ilmaistava ylevää yksinkertaisuutta” (Sacrosanctum Concilium, 34).  

On tunnustettava uskovien oikeus vastaanottaa Kristuksen ruumis ja palvoa eukaristiassa läsnäolevaa Herraa säädetyllä tavalla, ilman rajoituksia, jotka ylittävät jopa sen, mitä julkisten viranomaisten tai piispojen antamat hygienianormit säätävät.

Eukaristian vietossa uskovat palvovat läsnäolevaa ylösnoussutta Herraa; ja näemme, kuinka helposti palvonnan taju, palvova rukous kadotetaan. Pyydämme paimenia korostamaan katekeesissaan adoraation tärkeyttä.

Kuuliaisuus on varma periaate, jotta ei erehdyttäisi. Kuuliaisuus kirkon normeja, kuuliaisuus piispoja kohtaan. Vaikeuksien (esimerkiksi sodat, pandemiat) aikana piispat ja piispainkokoukset voivat antaa tilapäisiä normeja, joita on noudatettava. Kuuliaisuus varjelee kirkolle uskottua aarretta. Nämä piispojen ja piispainkokousten asettamat toimenpiteet lakkaavat olemasta voimassa tilanteen palatessa normaaliksi.

Kirkko vaalii jatkuvasti ihmispersoonaa kokonaisuudessaan. Kirkko todistaa toivosta, kutsuu luottamaan Jumalaan, muistuttaa, että maanpäällinen elämä on tärkeää, mutta paljon tärkeämpää on iankaikkinen elämä: osallisuus Jumalan elämästä iankaikkisesti on päämäärämme, kutsumuksemme. Tämä on kirkon usko, josta marttyyrien ja pyhien joukot todistavat kautta vuosisatojen, positiivinen julistus, joka vapauttaa meidät yksiulotteisista reduktionismeista ja ideologioista. Kirkko yhdistää julistuksen ja auttamisen kohti sielujen iankaikkista pelastusta sekä välttämättömän huolenpidon kansanterveydestä. Uskokaamme siis jatkuvasti itsemme luottavaisina Jumalan laupeuden varaan ja pyytäkäämme autuaan Neitsyt Marian – joka on salus infirmorum et auxilium christianorum (sairaiden parantuminen ja kristittyjen auttaja) – esirukouksia kaikkien niiden puolesta, joita pandemia ja muut ahdingot raskaasti koettelevat, rukoilkaamme kestävinä niiden puolesta, jotka ovat lähteneet tästä elämästä, ja samalla uudistakaamme aikomuksemme olla Ylösnousseen todistajia ja varman toivon julistajia, toivon, joka ylittää tämän maailman rajat.

Vatikaanissa 15. elokuuta, autuaan Neitsyt Marian taivaaseen ottamisen juhlapyhänä

Paavi Franciscus 3. syyskuuta allekirjoittaneelle Liturgian ja sakramenttijärjestyksen kongregaation prefektille myöntämällään audienssilla hyväksyi tämän kirjeen ja määräsi sen julkaistavaksi.

Kardinaali Robert Sarah

Prefekti