Maailmassa mutta ei maailmasta – Kirkon tulevaisuus ja ”maailmallisuuden” kiusaus

Yksi hengellinen teema, joka jatkuvasti toistuu paavi Franciscuksen saarnoissa ja opetuksissa, koskee ”maailmallisuutta” (italiaksi mondanità). Uskaltaisin jopa väittää, että se tarjoaa avaimen koko Franciscuksen hengelliseen visioon, jonka valossa hän on pyrkinyt uudistamaan katolista kirkkoa nyt jo yli vuosikymmenen ajan. Paavin mukaan suurin kiusaus, joka estää Vatikaanin toisen konsiilin jälkeistä kirkkoa palaamasta evankeliumin aina tuoreille alkulähteille on juuri tuo mainittu ”maailmallisuus”. Mitä hän tarkoittaa tällä? Onko tällä teemalla jotain sanottavaa meille suomalaisille katolilaisille, erityisesti nyt, kun hiippakunnassamme on alkamassa uusi vaihe piispa Raimon johdolla?

Aivan aluksi on syytä palauttaa mieliimme, että Franciscus on ensimmäinen paavi, joka on vihitty papiksi vasta Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen (vuonna 1969). Paavi Bergogliolle on itsestään selvää, että kirkko on kutsuttu elämään keskellä maailmaa ja rakentamaan oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa kaikille. Hän puolustaa ekumeniaa, demokratiaa ja kaikkien ihmisten (erityisesti köyhien ja sairaiden, syntymättömien ja jo kuolemaa lähestyvien) loukkaamatonta arvoa ja oikeutta elää. Ekologisuus ja kestävä kehitys ovat hänelle sydämen asioita. Hän ei haikaile menetetyn katolisen yhtenäiskulttuurin perään. Päinvastoin paavi Franciscus unelmoi yhä avoimemmasta ja välittömämmästä kirkosta, jolla on rohkeutta olla läsnä maailman keskellä ja todistaa Jumalan laupeudesta kaikille, erityisesti niille, jotka eivät siitä voisi vähempää välittää (ja jotka siksi todellisuudessa sitä eniten kaipaavat).

Ajoittain on aina hyvä lukea uudelleen paavi Franciscuksen ohjelmallisen kehotuskirjeen Evangelii gaudium numerot 93–97. Niissä hän määrittelee juuri maailmallisuuden nykykatolisuuden keskeisimmäksi kiusaukseksi. Hengellinen maailmallisuus kiinnittää meidät näennäisyyteen ja muotoseikkoihin. Se saa meidät ajattelemaan ennen kaikkea sitä, mitä ”muut” ajattelevat, miltä tekemisemme ”heistä” vaikuttavat. Uusgnostilaisuus ja uuspelagiolaisuus vääristävät kristillisen ilmoituksen totuutta kukin omalla tavallaan. Pyrimme ehkä seuraamaan kaikenlaisia sääntöjä ja perinteitä mahdollisimman tarkasti, mutta samalla kadotamme Jumalan lasten vapauden ja ilon, myös kyvyn nauraa itsellemme. Mutta pääasiahan on, että kirkossa asiat tehdään, niin kuin ne tuleekin tehdä…

Franciscus on palannut maailmallisuuden teemaan jatkuvasti paaviutensa aikana. Laajemmin hän käsitteli sitä viimeksi elokuussa lähettämässään kirjeessä hiippakuntansa (eli Rooman) papistolle. Kirje on hyödyllistä luettavaa meille kaikille riippumatta kirkollisesta säädystämme. Kirjeessään paavi liittää maailmallisuuden synnin läheisesti klerikalismiin. Klerikalismissa kirkon papisto korotetaan erilleen muusta Jumalan pyhästä kansasta jonkinlaiseen hengelliseen erityisasemaan ja valtapositioon. Ideaalina voi olla paluu entisaikojen hierarkkiseen yhteiskuntamalliin, jossa kaikille oli oma edeltä määrätty paikkansa. Kuka meistä olisi täysin immuuni nostalgialle? Silti täytyy tunnustaa, että paluuta menneeseen ei ole vaan kirkon suunta on aina eteenpäin.

Ja mitä kirkon papistoon tulee, niin sen erityisluonne kirkossa nousee ennen kaikkea siitä, että papit ovat erityisesti kutsutut palvelemaan muuta Jumalan pyhää kansaa omalla erityisellä virallaan, paavi painottaa. Maallisessa yhteiskunnassa on omat valta- ja arvoasteikkonsa, mutta kirkossa suurin on se, joka palvelee, ja kaikista suurin on se, joka palvelee näkymättömästi (lopultakin Pyhä Henki itse). 

Molemmissa mainituissa teksteissään paavi Franciscus viittaa jesuiittaisä ja kardinaali Henri de Lubacin kirjaan Méditation sur l’Église (Paris, 1953; engl. The Splendor of the Church). Se on ehkä upein mietiskely kirkon luonteesta ja missiosta, jonka 1900-luvun teologinen uudistus tuotti. Père de Lubac johdattaa lukijaa viisaasti peremmälle kirkon säteilevään salaisuuteen, jossa jumalallisuus ja inhimillisyys, taivas ja maa, aika ja ikuisuus, erottamattomasti yhdistyvät, ja jossa meidän kaikkien pelastuksemme on. Kirjan loppuluvussa kardinaali varoittaa meitä kuitenkaan koskaan ajattelemasta, että voisimme täysin ymmärtää ja hallita kirkon salaisuutta. Kirkko ei ole vain inhimillinen organisaatio, jota koskevat vain inhimilliset lait ja käsitykset. Vaikka kirkossa olisi maailman silmissä kaikki erinomaisesti ja siellä tehtäisiin kaikki ”oikein”, se ei välttämättä tarkoittaisi, että kirkko voi hyvin. Päinvastoin, jos näennäisen korrektiuden ja maailmallisen hyvänolon tavoittelun henki valtaa kirkon, ”se olisi äärettömän paljon tuhoisampaa kuin mikä tahansa pelkästään moraalinen maailmallisuus”, paavi Franciscus lainaa de Lubacia.

Maailmallisuuden synti saa meidät ajattelemaan ja toimimaan kuin kirkko olisi meidän kirkkomme, jossa kaikki riippuu meistä itsestämme, siitä, kuinka ”hyviä” me olemme. Todellisuudessa kirkko on hänen kirkkonsa, Jeesuksen Kristuksen kirkko. Älköön kukaan koskaan omiko kirkkoa omien mieltymystensä ja toiveidensa mukaiseksi! Meitä kutsutaan kyllä kaikkia rakentamaan Kristuksen kirkkoa omilla persoonillamme ja omilla lahjoillamme, kuitenkin aina muistaen, että kirkko on hänen kirkkonsa, hänen pyhä ruumiinsa ja tahraton morsiamensa. Kristuksen seuraaja elää aina toiseudesta käsin, toista muistaen ja toiselle etusijan antaen (vrt. Fil. 2:1-11).

Uusi piispamme Raimo kutsui meitä ensimmäisessä saarnassaan piispana toteuttamaan rauhan ja ilon vallankumouksen Suomessa. Hän välitti meille viestin paavi Franciscukselta: olkaa hapate, joka pienenä määränäkin hapattaa koko taikinan! Olkaa valo ja suola suomalaisessa yhteiskunnassa! Tämä hengellinen vallankumous alkaa sunnuntain pyhässä messussa, jossa saamme kohdata ja ottaa vastaan Jumalan äärettömän rakkauden. Sieltä se sitten laajenee samankeskisten ympyröiden tavoin omiin perheisiimme, naapurustoomme, työpaikoillemme, vapaa-ajallemme… Kuin pieni kivi, joka veteen heitettynä saa aikaan yhä laajempaa liikehdintää; kuin kynttilä, joka valaisee lopulta koko huoneen.

Kirkon toiseus! Jeesus etsii ja rakastaa kaikkia, erityisesti niitä, jotka eivät ole vielä kohdanneet häntä. Paradoksaalisesti hänen kirkkonsa keskus on näin toisaalla, juuri siellä, missä se ei näkyvästi ole. Kristuksen kirkon liike on itsestään pois kohti toisia, joiden toiseutta se aina kunnioittaa. Kirkon keskiössä ei ole ”minä” vaan Jeesus Kristus. Jos ymmärrämme ja sisäistämme tämän, niin vältämme maailmallisuuden kiusauksen, ja kirkon missionaarinen kääntymys toteutuu.

De Lubac tarjoaa meille kirjassaan parhaan lääkkeen maailmallisuuden kiusausta vastaan: autuaan Neitsyt Marian kontemploiminen. Kaikki Mariassa julistaa Jumalan kunniaa. Se, mikä meissä ja kirkossakin heijastuu vain heikosti kuin kuvastimesta, loistaa auringon tavoin säteillen Marian kasvoilta. Maria on täydellinen kolmiyhteisen Jumalan palvoja ja palvelija, ja sellaisena esikuva meille kaikille Kristukseen uskoville. Katsellessamme sisäisesti Marian kauneimpia kasvoja, ne väistämättä ja silti kuin huomaamatta ohjaavat katseemme Jeesukseen Kristukseen, jossa ainoastaan on maailman pelastus. Pyhä Neitsyt vapauttaa meidät hengellisestä itsekeskeisyydestä ja maailmallisuudesta ja saa meidät sen sijaan nöyrästi yhtymään hänen lauluunsa, joka on kuin kirkon kansallishymni: ”Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani” (Luuk. 1:46-47).

Kirkkona meitä kutsutaan olemaan maailmassa mutta ei maailmasta (vrt. Joh. 17:13-19). Aivan maailman menon keskellä, mutta kuitenkin tuoden siihen jotain, mitä sillä itsellään ei ole eikä voi olla. Tämä on kristityn käsittämättömän upea ja äärettömän kaunis kutsumus, nyt ja aina. Ja kuinka lohdullista onkaan tietää, että kirkko – kuten de Lubac päättää kirkkomietiskelynsä – ”myös tänään, kaikesta meidän häilyvyydestämme huolimatta, on kuin Neitsyt, Jeesuksen Kristuksen sakramentti. Mikään meidän uskottomuutemme ei voi estää sitä olemasta ’Jumalan kirkko’, ’Herran palvelijatar’”. Jumala on varmasti aina uskollinen, kuten piispa Raimo painotti ensimmäisessä piispansaarnassaan. Kirkko on aina valmis ottamaan meidät syleilyynsä rakastavan äidin tavoin. Tälle horjumattomalle uskonvarmuudelle on hyvä rakentaa tässä paikalliskirkkomme uudessa vaiheessa.

Alpo Penttinen

.

Maalaus Filippo Lippi ”Adorazione del Bambino di Camaldoli”, n. 1463