Pääkirjoitus, Fides 5/2025, 10.10.2025. S. 2.
Toivon riemuvuosi ei ole mitenkään vielä ohi, mutta silti vuotta voidaan ainakin vähän katsoa jo taaksepäinkin. Kaksi sanaa ja kaksi ajatusta nousee esiin.
Ensimmäinen sana on toivo. Keskellä maailman myllerryksiä, talouskasvun ja talouskriisin piirileikkiä, keskellä useita sotia ja väkivaltaisia kamppailuita, kirkon elämää leimaa kaikkialla pikemminkin toiveikkuus kuin periksiantaminen. Toivon sanoma on riemuvuoden ytimessä. Toivo on kuin majakka, jonka valokeila ohjaa katseemme tulevaisuuteen, tulevaisuuteen, joka on täynnä toiveikkuutta.
Pohjolassa, mutta ei vain täällä, paikalliskirkot kasvavat, niiden työtaakka lisääntyy ja kuumeisesti mietitään, miten saadaan tehtyä kaikki, mitä pitää. Samaan aikaan lisääntyy yleinen tuntemus siitä, että jonkinlainen vanha tasapaino on häviämässä ja uusi astumassa tilalle. Epätietoisuus siitä, mihin olemme menossa, lisääntyy. Juuri tässä synodaalisen ja evankelioivan kirkon tuki on tärkeä. Juuri tässä kirkon rooli myös yhteiskunnallisen vakauden ja tasapainon ylläpitäjänä korostuu.
Niin kuin huomaamme piispa Raimon haastattelusta tässä lehdessä, kirkko ei täällä Suomessa ainakaan ole passiivinen, päinvastoin. Tavoitteita, suunnitelmia, ja projekteja on paljon. Keskeistä on kuitenkin se, että yksin me emme koskaan pysty saavuttamaan suuria päämääriä. Kirkon työ kuuluu kaikille meistä, kirkon tavoitteet ovat meidän tavoitteitamme, kirkon ylläpito on kaikkien meidän vastuullamme. Kirkko on ja sen pitääkin olla kommuunio, yhteys, ja juuri siitä, kuinka vahva tuo yhteys on, riippuu kirkon ja sen jäsenten hyvinvointi.
Toinen sana on siis yhteys, kommuunio. Tuota yhteyttä me kristityt emme toteuta vain rukoilemalla yhdessä, vaan tekemällä yhdessä jotakin konkreettista. Ehkä jokainen meistä voisikin miettiä, mitä me teemme kirkon ja kristittyjen yhteyden vahvistamiseksi. Ehkäpä suurin yhteyttä vahvistava teko onkin se, minkä paavi Leo nostaa esiin juuri ilmestyneessä apostolisessa kehotuskirjeessään: on asetettava köyhät etusijalle. Köyhät, keitä he sitten ikinä ovatkaan.
Marko Tervaportti