Katolisen ja ortodoksisen papiston koulutuspäivät 10.–11.2.2025
10.–11.2.2025 Suomen ortodoksinen kirkko ja Katolinen kirkko Suomessa järjestivät papistoilleen yhteiset koulutuspäivät Helsingissä. Maanantai-iltapäivänä 10.2. kokoonnuttiin ortodoksisessa Uspenskin katedraalissa ja tiistaiaamupäivä 11.2. vietettiin katolisessa Pyhän Henrikin katedraalissa.
Opintopäivät tarjosivat kirkkojen papeille mahdollisuuden tutustua paremmin toinen toisiinsa ja oppia toinen toisiltaan. Päivien luennot olivat myös avoimia kaikille kiinnostuneille. Luennot tarjosivatkin erinomaisen esityksen katolisen ja ortodoksisen kirkon välisen ekumenian nykytilanteesta. Lisäksi Nikean kirkolliskokouksen juhlavuosi oli myös vahvasti esillä.
Ensimmäisen luennon piti Pisidian metropoliitta Job, joka yhdessä kardinaali Kurt Kochin kanssa johtaa kansainvälistä teologista dialogia roomalaiskatolisen kirkon ja ortodoksisen kirkon välillä. Sellaisenaan metropoliitan esitelmä tarjosi loistavan tiivistelmän tämän dialogin saavutuksista viimeisten vuosikymmenien ajalta. Paljon on jo tapahtunut lännen ja idän kirkon näkyvän yhteyden palauttamiseksi, mutta paljon on myös vielä tehtävää, metropoliitta Job totesi.
Ei enää skismaa
Jo peruskoulun uskonnonopetuksessa opimme ulkoa vuosiluvun 1054, jolloin lännen katolinen kirkko (Rooma) ja idän ortodoksinen kirkko (Konstantinopoli) erosivat toisistaan niin poliittisten kuin teologistenkin erimielisyyksien vuoksi. Harvemmin opimme kuitenkaan, että nämä oppituomiot kumottiin paavi Paavali VI:n ja patriarkka Athenagoraan tahdosta Vatikaanin II kirkolliskokouksen päätteeksi 7. joulukuuta 1965. Sittemmin katolinen ja ortodoksinen kirkko eivät ole enää täydessä skismassa vaan ehtoollisyhteyden katkeamisen tilassa (akoinōnēsía). Vaikka lännen ja idän kirkot jakavatkin saman apostolisen uskon, niiden jäsenet eivät voi vielä osallistua toistensa ehtoolliselle muuten kuin kirkkojen piispojen poikkeusluvalla (jonka esim. Suomessakin katolilainen voi saada, jos hän asuu kaukana katolisesta kirkosta mutta läheltä löytyy ortodoksinen kirkko, jonka liturgiaan hän voi osallistua).
Ortodoksisen ja katolisen kirkon välejä vielä hiertävien teologisten erimielisyyksien voittamiseksi paavi Johannes Paavali II ja patriarkka Demetrios perustivat vuonna 1979 Kansainvälisen katolis-ortodoksisen teologisen komission, jonka tavoitteena on palauttaa näiden kirkkojen välinen täydellinen yhteys.
Tämä komissio on vuosien saatossa julkaissut jo seitsemän merkittävää yhteistä asiakirjaa. Vuoropuhelussa lähtökohtana on ollut paluu ensimmäisen kristillisen vuosituhannen perintöön, joka on molemmille kirkoille yhteinen. Tämän kautta katolisessakin kirkossa on ymmärretty, että kaikki kehitys, mitä on tapahtunut lännessä toisella vuosituhannella, ei välttämättä ole ollut täysin oikeansuuntaista. Keskustelut ortodoksien kanssa ovat muistuttaneet katolilaisia muun muassa siitä, että pyhä messu on yksi kokonaisuus, jonka ei liikaa tule keskittyä vain ehtoollisen asetussanoihin vaan myös esimerkiksi epikleesillä eli Pyhän Hengen kutsumisella ehtoollisaineiden ylle on oma ratkaiseva merkityksensä. Samoin lännen kirkossa on viime vuosikymmeninä löydetty uudelleen kristillisen initiaation sakramenttien eli kasteen, vahvistuksen (mirhavoitelun) ja eukaristian olennainen yhteys sekä sairaiden voitelun sakramentin laajempi merkitys.
Paavin asema
Luonnollisesti etenkin Rooman piispan asema muiden piispojen joukossa on edelleen suuri kiistakysymys idän ja lännen kirkkojen välillä. Kaikille apostolista perinnettä kunnioittaville on selvää, että Rooman kirkolla on ”ensisija rakkaudessa” (prokathēménē tēs agápēs), kuten jo Antiokian piispa Ignatios asian muotoili 100-luvun alussa. Kiista koskee sitä, miten Rooman kirkko tätä ”ensisijaisuuttaan” eli primaattiaan harjoittaa. Idän ortodoksiset kirkot haluavat pitää kiinni ensimmäisen vuosituhannen synodaalisesta perinnöstä, jossa eri kirkot yhdessä päättävät asioista. Lännen katolinen kirkko ei kuitenkaan voi sivuuttaa toisen vuosituhannen kehitystä, jolloin Rooman piispan erityinen asema Pietarin seuraajana kirkastui yhä selkeämmin. Varmasti paavin primaatti voidaan ymmärtää myös väärin, ja sitä on myös harjoitettu tavoilla, joista ei välity niinkään rakkaus vaan maallinen vallanhimo. Yhtä kaikki katolilaiset näkevät paaviuden suurena lahjana Kristuksen kirkolle, joka takaa kirkon yhtenäisyyden ja yhteisen todistuksen Herrastaan. Kristuksen kirkko ei koskaan voi alistua minkään maallisen tai kansallisen vallan talutusnuoraan, vaan sen täytyy aina saada vapaasti ja avoimesti julistaa sitä Totuutta, joka ainoastaan on tekevä meidät vapaiksi (vrt. Joh. 8:32).
Kansainvälisen katolis-ortodoksisen teologisen komission kolme viimeisintä asiakirjaa (Ravenna 2007 (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.), Chieti 2016 (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) ja Aleksandria 2023 (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)) muodostavat metropoliitta Jobin sanoin merkittävän triptyykin, joka käsittelee juuri tätä ratkaisevaa kysymystä kirkon synodaalisesta luonteesta ja primaatista. Näihin teksteihin on syytä perehtyä jokaisen, joka haluaa päästä syvemmälle lännen ja idän kirkkojen väliseen vuoropuheluun. Aihepiiri on nyt erityisen ajankohtainen, kun Rooman kirkossakin opetellaan uudelleen synodaalista tyyliä. Voi olla, että itäiset veljemme ovat säilyttäneet joitain piirteitä kirkon salaisuudesta uskollisemmin kuin me lännessä?
Jumalan sanan välittyminen
Silti katolisen kirkon itseymmärrykseen kuuluu myös yhtä lailla vakaumus siitä, että Jeesuksen apostoleilta peritty traditio etenee (proficit) ja kasvaa (crescit) kirkossa Pyhän Hengen johdatuksessa ja Jumalan kansan rukouselämän kautta (vrt. Dei verbum 8). Tätä opin kehittymisen tematiikkaa käsitteli opintopäivillä isä Oskari Juurikkala tiistaiaamun esitelmässään Henrikissä. Ei ole mitenkään sanottua, että kristillisen ilmoituksen kirkkaus löytyy jostain tietystä historian aikakaudesta, samoin kuin ei ole sanottua, että virran vesi on selkeimmillään sen alkuvaiheilla. Kolmiyhteisen Jumalan täydellinen itseilmoitus Jeesus Nasaretilaisessa on niin valtava historiallinen tapahtuma, että ei ole ihme, jos tarvitsemme edes sen vähäiseen ymmärtämiseen vuosisatoja tai jopa vuosituhansia! Ja kuten John Henry Newman ymmärsi hyvin 1800-luvulla, Jumalan sanan välittyminen meille vuosisatojen halki ei ole mitenkään yksioikoinen prosessi, vaan kirkko voi ajoittain ajautua syrjään evankeliumin totuudesta.
Näin uhkasi käydä esimerkiksi 300-luvulla, kun kristittyjen kesken käytiin kiistaa Jeesuksen Kristuksen asemasta Jumalan Poikana. Kirkon sisälläkin monet ajattelivat, että koska Jumala on ehdottomasti yksi, niin Kristuksen täytyy jollain tavalla olla Jumalan luoma tai Jumalalle alistettu (kuten myös esim. Jumalan sanan kohdat San. 8:22 ja Joh. 14:28 vaikuttavat sanovan). Siksi keisari Konstantinus kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen eli yleismaailmallisen kirkolliskokouksen Nikeaan vuonna 325, jossa piti saada selvyys siitä, mitä kristityt oikeastaan uskovat. Kreikkalaisen filosofian avulla Nikean isät tiivistivät kristillisen uskon siihen, että Jeesus Kristus Jumalan Poika on ”samaa olemusta” (homoūsios) Isän kanssa. Isä ja Poika ja Pyhä Henki ovat erillisiä persoonia (Isä ei ole Poika eikä Poika ole Isä jne.), mutta he ovat kaikki yhtä lailla osallisia jumalallisesta luonnosta (Isä on Jumala, Poika on Jumala ja Pyhä Henki on Jumala). Näin ihmiseksi tullut Poika on todella meille ovi jumalalliseen elämään ja pelastuksemme ”sarana” (caro cardo salutis, kuten latinankieliset kirkkoisät sanailivat).
Ykseyttä moninaisuudessa
Professori Serafim Seppälä osoitti esitelmässään, ettei nikealainen usko kuitenkaan ole erottamattomasti sidoksissa kreikkalaiseen kieleen ja ajattelutapaan. Jo 300-luvulla kristinusko oli levinnyt moniin eri kieli- ja kulttuuripiireihin. Isä Seppälä selitti, kuinka syyrialainen kirkon opettaja Efraim ilmaisi täysin oikeaoppista kristinuskoa seemiläisellä kielellään ja runollisesti, tyypillisesti Vanhan testamentin eri teemoja kehitellen. Nikealainen määritelmä Jeesuksesta samaan aikaan ikuisena Jumalan Poikana ja ajallisena ihmisenä on paradoksi, joka äärettömästi ylittää ihmisjärjen käsityskyvyn. Runollisissa hymneissään ja saarnoissaan Efraim ylistää upeasti tätä uskomme ydinsalaisuutta sellaisin kauniin tiivistelmin kuin ”Jumalalta on hänen jumaluutensa, kuolevaisilta hänen ihmisyytensä”. Kristillisen uskon ilmaisemiseen ei tarvita yhtä tiettyä kieltä ja käsitteistöä, vaan sen totuus voidaan ilmaista moninaisesti. Myös se ykseys, johon ekumeenisessa työskentelyssä pyritään, ei ole yksiäänistä ykseyttä vaan ykseyttä moninaisuudessa.
Arkkipiispa Elia korosti opintopäivien loppupuheessaan, että Suomessa katolisella ja ortodoksisella kirkolla ei ole sellaista historiallista keskinäisen kiistelyn painolastia kuin näillä kirkoilla on joissakin maissa. Suomessa ortodoksinen ja katolinen kirkko ovat molemmat pieniä vähemmistökirkkoja, jotka saavat täysin vapaasti ja veljellisessä ilmapiirissä toimia kulttuuriltaan muuten luterilaisessa maassa. Tässä on erityinen mahdollisuus kulkea eteenpäin yhteisellä tiellä, ja myös kutsua mukaan kaikkia, jotka haluavat liittyä kirkon kaksituhatvuotiseen apostoliseen perinteeseen.
Yhteinen todistus
Pitkään kansainvälisessä katolis-teologisessa komissiossa vaikuttanut isä Thomas Pott kannusti esitelmässään meitä kuitenkin kunnioittamaan toinen toisemme toiseutta, erilaisuutta. Kirkon läntinen ja itäinen perinne ovat varsin erilaisia tapoja elää kristinuskoa todeksi. Meidän ei tule mitenkään keinotekoisesti pyrkiä luomaan yhteyttä kirkkojemme välille. Teologit voivat dialogeissaan määritellä mitä tahansa, mutta jos ekumenia ei kuvasta Jumalan kansan syvien rivien elettyä todellisuutta, se ei voi kantaa kestävää hedelmää. Ekumenia tarvitsee sydäntä ja intohimoa kohti sitä ykseyttä, jonka Jeesus kuitenkin on antanut tehtäväksi opetuslapsilleen (vrt. Joh. 17:21). Pyhä Henki inspiroikoon meitä kekseliäästi löytämään yhä uusia tapoja viettää yhteistä uskoamme ja todistaa siitä yhdessä maailmalle!
Isä Pott nosti ortodoksisen kirkon ja katolisen kirkon yhteisen pyhiinvaelluksen syyskuussa Helsingissä erinomaiseksi esimerkiksi hedelmällisestä ekumeniasta. Neitsyt Marian liturgisen syntymäjuhlan kunniaksi kuljettiin yhdessä Uspenskin katedraalilta Henrikiin sunnuntaina 8.9.2024. Tästä on tulossa pysyvä perinne näiden sisarkirkkojen välillä, niin että seuraavaksi vaelletaan rukoillen ja laulaen Henrikistä Uspenskiin sunnuntaina 7.9.2025. Tämä on kaunis todistus yhteisestä uskostamme erilaisten perinteidemme moninaisuudessa. Tällä yhteisellä tiellä on hyvä kulkea rohkeasti ja toiveikkaasti eteenpäin!
Alpo Penttinen