Pohjoismaiden piispainkokouksen puheenjohtaja, Trondheimin piispa Erik Varden OCSO piti puheen syysistunnon johdannoksi Roomassa 1. syyskuuta 2025. Puhe on temaattisesti edelleen hyvin ajankohtainen.
.
Kun aloitamme tämän täysistunnon täällä kaupungissa [Roomassa], lähellä apostolin hautaa [Pietarin], riemuvuoden armo kutsuu meitä vahvistamaan päättäväistä toivoamme Kristuksen palvelijoina, yhteydessä Pietariin. Haluamme olla uskollisia kehotukselle, jonka pyhä Pietari lausuu ensimmäisen kirjeensä lopussa (5:2). Siinä hän kehottaa kirkon paimenia kaitsemaan laumaansa ”ei pakosta vaan vapaaehtoisesti” sekä iloitsemaan palvelutehtävästä.
Tämän tahdomme tehdä tietoisina siitä, että mikä tahansa tehtävä — olipa se kuinka vaivalloinen ja raskas tahansa — on jollakin tavoin Jumalan palvelusta, siis liturgiaa. Ja sillä on todellinen voima pyhittää sekä meidät että ne, jotka on uskottu huomaamme.
Liturgisesti elämme tavallisen ajan 22. viikkoa [vuosi C; arkipäivien lukukappaleet I]. Johdannoksi näiden päivien työhön haluan jakaa kolme yksinkertaista huomiota tämän viikon kollektarukouksesta. Kirkko tarjoaa sen meille kohtaamisemme kehykseksi.
Englanniksi se kuuluu näin: God of might, giver of every good gift, put into our hearts the love of your name, so that, by deepening our sense of reverence, you may nurture in us what is good and, by your watchful care, keep safe what you have nurtured.
[Suomeksi: Kaikkivaltias Jumala, sinusta on lähtöisin kaikki, mikä on parasta ja korkeinta. Herätä sydämissämme rakkaus nimeäsi kohtaan ja kiinnitä meidät uskossa yhä enemmän itseesi. Ruoki ja kasvata sitä, mikä meissä on hyvää, ja suojelevalla huolenpidollasi auta meitä se säilyttämään.]
Latinaksi: Deus virtutum, cuius est totum quod est optimum, insere pectoribus nostris tui nominis amorem, et præsta, ut in nobis, religionis augmento, quæ sunt bona nutrias, ac, vigilanti studio, quæ sunt nutrita custodias.
Rukous alkaa ilmauksella Deus virtutum. Käännös antaa sen muodossa ”God of might (kaikkivaltias Jumala)”, mutta se ei oikeastaan riitä. Virtus voi tarkoittaa myös ”hyvettä”. Ajatus on tämä: todellista voimaa ei voi olla ilman hyvettä. Samoin hyve on voimakas myös haurauden keskellä. Media puhuu nykyään usein ”voiman näytöistä”, kun se raportoi suurvaltojen suhteista tai käynnissä olevien konfliktien väkivallasta.
Erityisesti kaksi tapahtumaa täyttävät ajatuksemme päivin ja öin: Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa sekä Israelin Gazan saarto, joka käynnistyi vastauksena 7. lokakuuta 2023 tehtyihin hirvittäviin iskuihin. Voima, jota käytetään pelkkänä strategiana, huumaa, sokaisee ja myrkyttää. Se synnyttää vihan kierteitä. Miten suuri tehtävä meillä onkaan pitää esillä hyveen mahdollisuutta politiikassa — tuossa hienovaraisessa taidossa, joka mahdollistaa kansojen, ryhmien ja yksilöiden rakentavan rinnakkaiselon heidän kantaessaan Kainin veljesmurhan perintöä. Kirkon on puhuttava tästä selkeästi. Ennen kaikkea sen on annettava todistus hyveestä ja sen muuttavasta voimasta.
Kun kardinaali Schuster oli kuolemassa elokuussa 1954, hän sanoi ryhmälle häntä tapaamaan tulleita seminaristeja: ”Näyttää siltä, etteivät ihmiset enää anna itseään vakuuttaa saarnallamme, mutta pyhyyden edessä he yhä uskovat, yhä polvistuvat ja rukoilevat.”
Kutsu pyhyyteen oli, sanoisin, Vatikaanin II kirkolliskokouksen voimakkain sävel. Se kaikui kuin gongi sen koko työskentelyn ajan. Kutsun on pysyttävä myös meidän piispallisen tehtävämme ytimessä vaatimuksena, joka kohdistuu ensin meihin itseemme. Vasta sitten se on välitettävä ”valtuudella” muille (Matt. 7:29). Vain uusi ihmisyys, jonka kuolleista noussut Kristus mahdollistaa, voi pelastaa maailmamme. Vanha Aadam, omilleen jätettynä, kulkee yhä hävityksen ja itsetuhon tietä.
Toinen kollektarukouksen piirre, jonka haluan tuoda esiin, saattaa jäädä käännöksessä huomaamatta. Latinassa pyydämme Jumalaa, jolle kuuluu kaikki paras (optimum), ravitsemaan meissä sitä, mikä on hyvää, ja varjelemaan sitä, mitä hän ravitsee, religionis augmentum -ilmaisun kautta. Tämä ilmaus ansaitsee huomiota. On oikein, että englanninkielinen messukirja käyttää muotoa ”deepened reverence” (syventynyt kunnioitus), mutta tarkoittaako ”uskonto” vain sitä? Kirkkoisät johtivat sanan religio verbistä religare: ”sitoa yhteen”. Uskonnollinen ihminen on sellainen, joka on oppinut näkemään kokonaisuuden siellä, missä muut näkevät sirpaleisuutta. Hän aistii tarkoituksellisia merkitysrakenteita siellä, missä uskonnottomat näkevät vain sattumaa.
Länsimainen yhteiskuntamme on huimaa vauhtia, yhden sukupolven aikana, päätynyt hiljaiseen yhteisymmärrykseen siitä, että yhteinen merkityksen etsiminen on menetetty asia. Tämä ei ole vain niiden älyllinen huolenaihe, jotka analysoivat kulttuurisia ilmiöitä valittaakseen niistä. Ei, se koskettaa henkilökohtaista elämäämme kammottavan konkreettisesti. Ajatus siitä, että elämä on merkityksellistä ja siksi kunnioituksen arvoista, on hämärtymässä. Tämä rapauttaa käsitystämme siitä, että elämää — erityisesti haavoittuvaa elämää — on suojeltava ja että juuri tällainen suojelun ”liitto” muodostaa yhteiskunnan perustan.
On katkera paradoksi, että esimerkiksi Norja juhli viime vuonna [2024] kristillisen lain tuhannen vuoden merkkipaalua — lain, joka kielsi lasten surmaamisen ja tunnusti jo vuonna 1024 lapset persoonallisiksi subjekteiksi, ei kenenkään omaisuudeksi — samalla, kun se soveltaa uutta niin sanottua lisääntymisterveyttä koskevaa lainsäädäntöä, jolla on selvästi epäinhimillinen luonne. Eutanasian lisääntyvä hyväksyntä maailmassa — Kanadassa se kattaa jo yhden kahdestakymmenestä kuolemasta — heijastaa samaa suuntausta toisesta näkökulmasta ja nakertaa käsitystä elämästä luovuttamattomana ja äärettömän arvokkaana hyvänä. Ruumiin merkityksen katoaminen on puolestaan johtanut hämmennykseen ja ahdistukseen, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten olisivat vaikuttaneet käsittämättömiltä. Uskon itse, että sama kehityssuunta selittää myös poliittisen yhteisön heikkenemistä monissa maissamme: jos tällä ”ruumiilla” ei ole merkitystä eikä sisäistä tarkoitusta, mikä sitä enää pitää koossa, elleivät karkeat nautinnon, pelon ja hyödyn dynamiikat.
Tällaisen sekasorron keskellä kollektan painotus ”uskonnon vahvistamisesta” saa uuden merkityksen. Se kutsuu meitä etsimään kokonaisnäkemystä, tutkimaan, miten asiat liittyvät toisiinsa ja miten niitä yhdessä voidaan auttaa kukoistamaan. Katolilaisille tämä uskonnon harjoittaminen tarkoittaa myös uskon eri ulottuvuuksien tasapainottamista, jotta emme keskittyisi yksinomaan yhden kysymyksen puolustamiseen niin, että muut epäoikeudenmukaisuudet jäävät huomiotta. On ilmeistä, että kyyniset poliittiset toimijat käyttävät eettisiä painotuksia hyväkseen hankkiakseen ääniä, myönnytyksiä tai ummistettuja silmiä. Vaikka pyrimme olemaan viattomia kuin kyyhkyset, emme saa unohtaa, että Herra kehotti meitä myös olemaan viisaita kuin käärmeet (Matt. 10:16).
Katolilaisina olemme hyvin varustautuneita nykyisiin koettelemuksiin. Meillä on johdonmukainen ja kaunis kieli, jolla voimme puhua elämästä sekä kamppailuna että riemuna. Usko Kristuksen ruumiiseen antaa meille näkökulman omaan ruumiillisuuteemme, joka on samalla ylevä ja realistinen. Yhteyden kokemuksemme näyttää meille, millaiseksi yhteiskunta voi tulla. Meidän tarvitsee vain opetella näkemään asiat sellaisina kuin ne ovat — ja sellaisina kuin ne voivat tulla.
Se, mikä kollektarukouksen logiikan mukaan mahdollistaa todellisen näkökulman todellisuuteen, on ”rakkaus [Jumalan] nimeä kohtaan”. Tämä nimi ilmoitettiin Moosekselle palavassa pensaassa läsnäolona, sanoin, joita ei voi täysin ilmaista. Se tuli lihaksi Vapahtajassamme Jeesuksessa, jonka nimi merkitsee ”Jumala pelastaa”. Tietoisuus siitä, että hän todella pelastaa ja että hänen pelastava tahtonsa ympäröi meitä nyt yhtä suurella voimalla ja hyveellä kuin ennenkin, ohjatkoon tämän viikon keskustelujamme ja tehköön niistä hedelmällisiä.
+ Erik Varden OCSO
Pohjoismaiden piispainkokouksen puheenjohtaja