- KIRJA-ARVIO: Jorge Mario Bergoglio: Pope Francis. Hope. The Autobiography.
- Penguin Viking, Penguin Random House, UK, 2025
”Jumala ei voi riistää meiltä toivoa, koska hän ei voi kieltää itseään.” s. 253
Jorge Mario Bergoglio syntyi pyhän Lasaruksen päivänä 17.12.1936 illalla kello yhdeksän Buenos Airesissa Argentiinassa Floresin kaupunginosassa osoitteessa Calle Varela 268 italialaisen siirtolaisperheen ensimmäisenä lapsena. Hän kertoo pitäneensä aina tapanaan olla täsmällisesti paikalla, mutta ensimmäisessä saapumisessaan hän oli viikon myöhässä, ja vasta lääkärin ja kätilön avustamana hän saapui maailmaan. Hänet kastettiin jouluaattona, jolloin joulusta tuli kaksinkertainen juhla perheessä: Jeesuksen syntymän ja oman pojan kasteen juhlaa. Toisena lapsena perheeseen syntyi Oscar, jonka jälkeen syntyivät vielä Maria ja Alberto.
Floresissa asui eri maista saapuneita siirtolaisia, joten monet kansallisuudet tulivat tutuiksi tulevalle paaville jo varhaisessa lapsuudessa. Siirtolaisuus oli hänen sydäntään lähellä myös paavina, ja niinpä hänen ensimmäinen apostolinen matkansa suuntautui Lampedusan saarelle, jonne siirtolaisia saapuu monista maista. Hän halusi rukoilla heidän kanssaan ja osoittaa välittävänsä heistä.
Jorge Mario eli lapsuutensa rauhallisessa ja turvallisessa ympäristössä, jossa siirtolaislapset leikkivät keskenään. 4-vuotiaana hän meni lastentarhaan, joka oli lähellä kotia. Molemmat isovanhemmat asuivat naapurissa, ja suvun kokoontuessa lounaalle sunnuntaisin messun jälkeen aterialla saattoi olla 30 henkeä. Aterioilla yhtenä ruokalajina syötiin aina pastaa, josta syystä Italiasta tulleita siirtolaisia kutsuttiin pastansyöjiksi.
Torilla Jorge Marioon teki suuren vaikutuksen teurastaja. Poika katseli lumoutuneena miehen liikkeitä tämän leikatessa pihvejä suurella veitsellä ja päätti, että hänestä tulee isona teurastaja. Hän innostui myös jalkapallosta. Pikkupojat pelasivat räsypalloa kadulla ja pihoilla ja vähitellen nurmikentällä oikealla jalkapallolla. Jorge Mario toimi usein maalivahtina.
Katolisen koulun lastentarha oli lähellä kotia ja sinne mentiin kävellen pitkin pölyisiä päällystämättömiä katuja, jolloin piti olla tarkkana, ettei koulupuku nuhjaantuisi. Siellä hän sai ensimmäisen kommuunionsa.
Veljensä Oscarin kanssa hän meni peruskouluun kotikaupungissa sijaitsevaan salesiaanien sisäoppilaikseen. Äidin kunto oli heikentynyt viimeisen raskauden ja synnytyksen jälkeen, jolloin ajateltiin olevan parasta, että lapset asuvat sisäoppilaitoksessa. Siellä Jorge Mario oppi muun muassa keskittymään ja huomasi itsessään kehittyvän kyvyn oppia tuntemaan tunteita. Päivät kuluivat ”kuin nuoli” ja niihin sisältyi monenlaista toimintaa eikä ikävystymiseen ollut aikaa. Katolinen elämänsisältö avautui koulussa lapsille.
Lapsuus loppui kesällä 1950. Siihen asti oli ollut tapana, että lapset viettivät kesäloman isovanhempien luona, mutta tuona kesänä isä ilmoitti, että Jorge Mario menee työhän kenkätehtaalle, ja lomaa isovanhempien luona on vain viikko. Tehtaalla hän siivosi lattioita ja kylpyhuoneita kolmena kesänä peruskoulun päättymiseen saakka.
Opiskelu yliopistossa kiinnosti, mutta Jorge Mario meni kuitenkin 1950 valtion kemian instituuttiin, jossa suoritti siellä kemian teknikon tutkinnon. Työ testilaboratoriossa oli mielenkiintoista. Siellä hän tutustui erääseen opettajaan, jonka kanssa käydyt keskustelut herättivät nuoressa miehessä kiinnostuksen yhteiskunnan ilmiöihin. Opettaja kertoi asioista, joista kukaan muu lähipiirissä ei ollut puhunut. Poliittiset lehdet ja kirjallisuus alkoivat kiinnostaa, vaikka hän ei ollutkaan samaa mieltä niiden kanssa. Mitä tarkoitti köyhyys, mitä peronismi, miten Jeesus evankeliumissa suhtautui huonompiosaisiin, köyhiin, syntisiin, lepratautisiin. Opiskelun päätyttyä äiti toivoi pojastaan lääkäriä, ja se oli joskus käväissyt Jorge Marion omassakin mielessä.
Pappi
Floresissa oli tapana aloittaa kevät jakarandan kukkimisaikaan erityisellä kevätjuhlapäivällä, jolloin ihmiset kokoontuivat ulos juhlimaan. Tuona päivänä 21.9.1953 jokin Jorge Marion sisimmässä pakotti hänet menemään kirkkoon, jossa hän ripittäytyi. Ulos tullessaan hän tunsi, että jonkinlainen muutos hänen ajattelussaan oli tapahtunut: hän tiesi, että hänestä tulisi pappi.
Hän lähti toteuttamaan pappiskutsumustaan hiippakunnalliseen seminaariin 1956. Aasialainen influenssa riehui maassa ja seminaarissakin oli paljon sairastuneita. Jorge Mario sairastui elokuussa. Kuume ei hellittänyt ja hänet vietiin sairaalaan, josta hän pääsi syyskuussa kotiin toipumaan.
Toipumisaikana hän mietti pappisuraansa; häntä kiinnosti toimiminen yhteisössä toisten pappien kanssa. Jeesuksen Seuran lähetystyö veti puoleensa. Hän ajatteli olevansa avoin kirkolle ja kaikelle, mitä se halusi hänen tekevän. Hän keskusteli tutun papin kanssa selvitellen tunteitaan. Seuraava koetus tuli vastaan: Hänen keuhkonsa eivät olleet parantuneet, oikeassa keuhkossa oli kolme kystaa, mikä tarkoitti koko oikeanpuoleisen keuhkon ylälohkon poistamista. Leikkauksesta toipuminen vei pitkän ajan. Hän vietti kesän vuoristossa salesiaanien vieraskodissa, jolloin keuhkot toipuivat raikkaassa ilmastossa. Kotiin päästessään hänelle oli selvinnyt, että hän halusi päästä Jeesuksen Seuran novisiaattiin.
Hän lähti 11.3.1958 vanhempien saattamana jesuiittojen novisiaattiin Cordobaan. Noviiseja oli kaikkiaan 20. Päiväohjelma oli tiukka: aamurukous, taloustyöt, oppitunnit. Toisinaan pelattiin koripalloa tai jalkapalloa. Kolme kertaa viikossa oli hiljaisuus ja omantunnon tutkiskelu. Torstaisin mentiin työhön maatilalle. Noviisit myös opettivat kaupungin lapsille katekismusta. Ensimmäisen vuonna osallistuttiin 30 päivän Hengellisiin harjoituksiin ja toisena vuonna lähdettiin kuukauden kestävälle pyhiinvaellukselle, jolloin kolme noviisia kulki ilman rahaa liftaten paikkakunnalta toiselle auttaen ihmisiä ja remontoiden kirkkoja. Palveluksistaan he saivat palkaksi ruokaa. Samalla seurakuntaelämä alkoi tulla tutuksi.
Jorge Mario antoi ensimmäiset köyhyyden, kuuliaisuuden ja naimattomuuden lupaukset pyhän Ignatiuksen kanonisointipäivänä 12.3.1960. Hän palveli kuukauden sairaalassa ja lähti sitten junioraatti-jaksoa varten vuodeksi Chileen, jonka jälkeen palasi takaisin Argentiinaan. Seuraavana oli vuorossa kolmen vuoden filosofian opinnot ja lisäksi teologian opinnot. Näiden opintojen päätyttyä hän toimi kirjallisuuden ja psykologian opettajana Santa Fen lukiossa.
Ennen opettajaksi ryhtymistään hän kirjoitti Jeesuksen seuran johtajalle (superior general) isä Pedro Arrupelle, joka oli toiminut ensimmäisenä jesuiittaprovinsiaalina Japanissa kysyen, voisiko hän lähteä apostoliseen- ja lähetystyöhön Japaniin. Keuhko-ongelmien vuoksi häntä ei kuitenkaan voitu sinne hyväksyä.
Joulukuussa 1969 pyhän Lucian päivänä Jorge Mario Bergoglio vihittiin papiksi yhdessä neljän muun jesuiitan kanssa. Tilaisuutta vietettiin arkkipiispan johdolla Colegia Maximon puutarhassa, mutta erityistä juhlaa ei ollut. Sisaret olivat kattaneet pihalle appelsiinimehutarjoilun, josta kaikki saivat nauttia. Seuraavana aamuna varhain hän lähti bussilla Buenos Airesiin viettämään ensimmäistä messuaan. Läsnä olivat kaikki elossa olevat omaiset. Messun jälkeen äiti tuli papiksi vihityn poikansa luo polvistuen pyytämään siunausta. Isoäidiltään hän sai lahjaksi pienen viaticum-laukun, joka sisälsi sairaan voiteluun tarvittavat välineet.
Elokuussa 1970 hänet lähetettiin opettajaksi Alcalaan Espanjaan, jossa hän sai päätökseen jesuiittaopintonsa. Ikuiset lupauksen hän antoi 22.4.1973, ja heinäkuussa 1973 hänestä tuli järjestön provinsiaali nuorimpana koskaan Argentiinassa valituista. Floresin apulaispiispa hänestä tuli 1992 ja Buenos Airesin arkkipiispa 1998. Vuonna 2001 paavi Johannes Paavali II nimitti hänet kardinaaliksi.
Paavi
Lähtiessään 2013 Roomaan valitsemaan paavia kardinaali Bergogliolla oli meno-paluulippu ja pieni laukku, johon mahtui välttämättömin. Hänen tarkoituksenaan oli palata kotiin viettämään palmusunnuntain messua. Hänellä ei ollut mitään aavistusta äänestyksen lopputuloksesta. Konklaavin viidennessä äänestyksessä tulos selvisi. Kardinaali Hummes halasi häntä ja sanoi: ”Älä unohda köyhiä”. Siitä johtui paavin nimi Franciscus. Mennessään parvekkeelle Pietarin kirkon aukiolle hän pyysi Jumalan pyhiltä, uskovilta ihmisiltä, että he siunaisivat piispansa.
Hope-kirjaa kirjoittaessaan paavi Franciscus toteaa olleensa pappina 54 vuotta. Hän kirjoittaa sydämellään ja muistaa lämmöllä ja kiitollisuudella elämänmatkallaan kohtaamiaan ihmisiä ja tapahtumia, jotka avautuvat lukijalle koskettavina. Sellaisia olivat läheiset ja sukulaiset, mutta myös kansat, kansanjohtajat ja eri uskonnollisten ryhmien johtohahmot. Hän lohdutti ja rohkaisi, neuvotteli ja rukoili rauhan aikaansaamiseksi. ”Rauha on mahdollista. En koskaan väsy toistamaan sitä.”
Apostoliset matkat suuntautuivat yli 60 maahan, kuten Irakiin, jossa räjähteitä kantava nainen uhkasi räjäyttää itsensä paavin vierailun aikana. Yksi matkoista vei Chileen, josta palatessaan hän lennon aikana vihki avioliittoon kaksi miehistön jäsentä, Carlosin ja Paulan. 32. apostolinen matka vei hänet Kauko-Itään ja Japaniin. Siellä hän kävi rukoilemassa 1500-luvun Golgatalla, Nishizaki-kukkulalla, jossa teloitettiin ja ristiinnaulittiin marttyyreinä fransiskaaniveljiä, jesuiittapappeja ja maallikkosääntökuntalaisia. Hän kävi rukoilemassa myös Nagasakissa ja Hiroshimassa.
Ukrainan sota syttyi helmikuussa 2022. Paavi peruutti kaikki tapaamiset ja meni Vatikaanissa olevaan Venäjän lähetystöön. Kukaan ei ollut koskaan tehnyt niin. Polvi oli kipeä ja hän meni ontuen esittäytymään lähettiläälle. Hän pyysi lopettamaan pommitukset, ehdotti vuoropuhelua maitten välille ja lupasi mennä Moskovaan neuvottelemaan lähimpänä sopivana aikana. ”Lähettiläs kuunteli minua kohteliaasti, mutta ulkoministeri Lavrov ilmoitti myöhemmin, ettei nyt ollut oikea hetki”.
Kirkon olemus askarrutti paavia, sillä kirkko on hänen mielestään feminiininen, se on morsian, pyhät uskovat ihmiset, miehet ja naiset yhdessä. Naisten äänellä on yhä suurempi paino ja heidän auktoriteettinsa tunnistetaan yhä paremmin. Monia naisia on valittu tärkeisiin asemiin Vatikaanissa. Ellei ymmärretä, mitä nainen on ja mitä on naisen teologia, ei ymmärretä, mitä kirkko on, paavi kirjoittaa. Yksi suurista synneistämme on ollut kirkon maskuliinisuus. Pappisvallasta olisi myös syytä päästä vähitellen eroon. Kirkko kuuluu Kristukselle ja Kristus kuuluu kaikille. Kaikki ovat kutsutut.
Santa Maria Maggioren kirkko oli paaville merkittävä paikka, jossa hän kävi usein rukoilemassa jo kardinaaliaikanaan. Ennen apostolisia matkoja ja niiden jälkeen hänellä oli tapana rukoilla siellä. Paaviksi valitsemisen jälkeisenä päivänä hän pyysi, että hänet vietäisi aamulla Maggioreen, jossa hän halusi rukoilla Salus populi romani -ikonin edessä. Koronapandemian aikana hän meni lähes autioita Rooman katuja pitkin eräänä iltapäivänä ikonin luo ja antoi rukouksessa kaikki ihmisten haavat ja vammat Marian huomaan.
Kirjassaan paavi sanoo, että kuoltuaan hän ei halua tulla haudatuksi pyhän Pietarin kirkkoon vaan Santa Maria Maggioreen Rauhan Kuningattaren lähelle. ”Vatikaani on viimeisten palvelusten paikka, mutta ei ikuinen kotini. Herra on jo antanut minulle monia siunauksia. Pyydän vielä yhtä: Pidä huolta minusta tapahtukoon se, milloin ikinä tahdotkin, mutta tiedäthän, etten ole kovin urhea mitä tulee fyysisiin kipuihin.”
Elina Grönlund, obl.OSSS
.
(Kirja ilmestyy suomeksi nimellä ”Toivo” alkuvuodesta 2026 Docendon kustantamana.)