Ansgar-Werkin jo 51:ttä kertaa järjestämät teologiset opintopäivät Pohjolan katolilaisille pidettiin Osnabrückin lähellä sijaitsevassa Haus Ohrbeckissa kesä-heinäkuun vaihteessa. Nelisenkymmentä katolilaista kaikista viidestä Pohjoismaasta sai aimo annoksen eksegeesiä, teolo-gista syventymistä, rukousta ja kirkollista jakamista Saksan helteisessä kesässä. Tämän vuoden teemana oli riemuvuoteen sopivasti ”Pilger der Hoffnung – toivon pyhiinvaeltajat”.
Ensimmäisen varsinaisen luennon teemasta piti fransiskaani-isä Cornelius Bohl OFM Fuldasta. Isä Bohl tarkasteli toivon näkökulmasta sanan ”Pilger” etymologiaa. Pilger, samoin kuin englannin pilgrim, ranskan pèlerin ja monien muiden kielten vastaavat sanat, ovat kaikki johdannaisia latinalaisesta kantasanasta peregrinus. Se puolestaan muodostuu kahdesta pääosasta: per – läpi, yli, kautta – ja ager – pelto, maa, alue. Kyse on siis henkilöstä, joka on matkalla, kulkee jonnekin. Näin se yhdistyy myös Uuden testamentin Heprealaiskirjeeseen, jossa apostoli Paavali kertoo Jumalan lupauksiin uskovien kokevan olevansa ”vieraita ja muukalaisia maan päällä” – latinaksi ”peregrini et hospites”, kreikaksi ”ξένοι καὶ παρεπίδημοί”. Xénoi tarkoittaa juuri vieraita, muukalaisia, ja parepídēmoi tilapäisiä asukkaita, ohikulkijoita. Matkalla olemisen ja vierauden ilmenemistä tutkittiin isä Bohlin luennon päätteeksi myös pienryhmissä erilaisten raamatuntekstien kautta.
Teemaa jatkoi tohtori Martina Kreidler-Kos, joka on Osnabrückin hiippakunnan sielunhoitoyksikön johtaja. Hän nosti innostavasti esille ennen muuta toivoa herättäviä pyhiä naisia ja nykyisiäkin naisvaikuttajia, osin juurikin sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta. Esityksessä ja sitä seuranneessa keskustelussa vilisi monia nimiä: oli pyhää Katariina Sienalaista ja pyhää Agnes Böömiläistä, ja tuoreimpana ehkä yllättäen ja ainakin uskontorajat ylittäen egyptiläistaustainen professori Azza Karam, joka on noussut kansainvälisesti tunnetuksi rauhanrakentajaksi ja uskontojen välisen yhteistyön edistäjäksi. Hän toimi pitkään YK:n palveluksessa. Vuosina 2019–2023 hän johti maailman suurinta uskontojen välistä verkostoa, Religions for Peace -järjestöä, ensimmäisenä naisena ja muslimina.
Uuden testamentin pyhiinvaeltajat
Toivon ja pyhiinvaelluksen teema seurasi mukana, kun siirryttiin Osnabrückin opintopäivien pääluennoitsijan, pappi ja professori Hans-Georg Gradlin luentoihin, joissa ammennettiin ajatuksia Uudesta testamentista. Gradlin tapa luennoida, opettaa ja osallistuttaa kuulijoitaan on harvinaislaatuinen. Hänen innostuksensa ja tapansa analysoida kommentteja ja viedä sitten keskustelua eteenpäin, samalla kun kuitenkin pysytään kiinni juonessa, piti tälläkin kertaa kaikki kuulijat mukana tällä pienellä “toivon pyhiinvaelluksella”.
Mitä se pyhiinvaellus sitten on? Matkalle lähtöä ja matkalla olemista, askel askeleelta kulkemista, epävarmuutta tulevasta mutta samalla jonkinlaista sisäistä luottamusta ja toivoa. Raamatun kertomuksista tällä viikolla tuli tutuksi etenkin opetuslasten matka Emmaukseen, kylään 60 stadioninmitan päähän Jerusalemista. Nykykäännöksessä puhutaan kahden tunnin kävelymatkasta. (Luuk. 24:13–35)
Perille päästyään opetuslapset, Kleopas ja joku toinen, onnistuivat saamaan mukanaan kulkeneen miehen, jota he eivät olleet tunnistaneet, pysähtymään Emmauksen kylään heidän kanssaan. Vaikka mies – Jeesus – olikin heitä valistanut profeettojen opetuksiin viitaten, mitä Jerusalemissa oli juuri tapahtunut, he eivät tunnistaneet Jeesusta ennen kuin tämä “otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille”. Silloin he vasta ymmärsivät, kuka tämä muukalainen oli. Heidän silmänsä aukenivat, ja samalla Jeesus oli poissa.
Opetuslapset kysyivät lopuksi toisiltaan: “Eikö sydämemme hehkunut innosta?” Juuri siinä piileekin pyhiinvaelluksen salaisuus. Matkalle lähdetään miljoonista eri syistä, mutta se, mitä mielemme ja sydämemme matkan aikana kohtaa ja löytää, on aina jollakin tavalla yllätys. “Tiellä, keskustelussa muukalaisen kanssa, syntyy uutta ymmärrystä ja aukeaa tulevaisuus”, totesi professori Gradl. Emmauksen tie on meille kaikille esimerkki myös siitä, mihin kristityn tie väistämättä johtaa: leivän murtamiseen ja jakamiseen, eukaristiaan. Ei ihme, että jo varhain Kristukseen uskovien joukkoa ja heidän uskoaan kutsuttiin yksinkertaisesti “tieksi” – lat. via, kr. Ὁδός (hodos). Elämämme kristittyinä on tie, jonka lähtökohta ja päämäärä on Kristus.
Lyypekin marttyyreita
Saksan kesähelteiden keskellä onnistuttiin yksi vierailu järjestämään päivänä, jolloin oli jopa vähän alle 30 astetta. Autokyydillä siirryttiin Lyypekin marttyyrien muistoa vaalivaan kirkkoon Osnabrückin Hasten kaupunginosaan. Tuon Kristus-kuninkaan seurakunnan kirkkoherra esitteli kirkkoa ja seurakuntaelämää Saksassa hyvin vapaamuotoisesti ja antoi sitten puheenvuoron seurakunnan vanhalle aktiiville, joka kertoi meille enemmän Lyypekin marttyyreistä.
Nämä marttyyrit olivat kolme katolista pappia ja yksi evankelinen pastori, jotka natsihallinnon aikana vuonna 1942 vangittiin ja lopulta teloitettiin kesäkuussa 1943. Katoliset marttyyripapit Johannes Prassek, Eduard Müller ja Hermann Lange julistettiin autuaiksi vuonna 2011, tilaisuudessa muisteltiin myös heidän evankelista kollegaansa, pastori Karl-Friedrich Stellbrinkiä.
Pieni pyhiinvaelluksemme jatkui toiveikkaammissa merkeissä sitten pääosin metsäteitä pitkin kävellen kohti 4,5 kilometrin päässä sijaitsevaa Rullen Pyhän Johanneksen, apostolin ja evankelistan, pyhiinvaelluskirkkoa, jossa vietettiin messu. Kirkon läheisessä ravintolassa nautittiin hyvä illallinen.
Parantumattomia haavoja?
Saksa on maa, jolla on monia traumoja. Yksi traumoista on ymmärrettävästi kirkon piirissä tapahtunut ja joissakin tapauksissa pitkään jatkunut hyväksikäyttö sekä siihen puuttumisen heikkous. Tilanne on tietysti tapausten paljastumisen jälkeen ja Roomasta asti määrättyjen toimien ja ohjeiden myötä parantunut tuntuvasti, mutta yhä on korjattavaa ja mietittävää.
Oikeudenmukaisuuden, parantumisen ja sovinnon tekemisen konstekstista käsin asiaa esitteli meille teemasta juuri väitellyt kirkkoherra Peter Winkeljohann. Hänen tiedontäyteisen esityksensä ehkä keskeinen anti oli kuitenkin sen pohtiminen, missä määrin ja miten ylipäänsä sovinnon saavuttaminen hyväksikäyttäjän ja uhrin välillä olisi mahdollista – jos ollenkaan. Ainakin, niin arveltiin, siihen kuluu paljon aikaa ja välissä oikeuden on todellakin täytynyt toteutua.
Pyhiinvaeltajan vapaus ja sydän
Opintopäivien alussa ja lopussa kuulimme “talon oman väen, veli Andreas Brandsin OFM ja isä Franz Richardtin OFM alustukset. Veli Andreas kertoi vastikään päättyneestä omasta Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta, jossa hän kertoi kohdanneensa monta “muukalaista”. Tällaisissa kohtaamisissa päästään joskus keskustelemaan joistakin paljon tavallista syvemmistä, jopa eksistentiaalisista kysymyksistä. Joku voisi sanoa: “Vieressäni on tuntematon ihminen, johon tutustun vain tämän vaelluksen aikana, ja koskaan sen jälkeen emme enää nähne toisiamme. Hänen kanssaan voin puhua mistä vain.” Tällaista riippumattomuutta ja vapautta sielumme aina joskus kaipaa.
Isä Franz muistutti meitä lopuksi siitä, että pyhiinvaellus on aina myös matka omaan sisimpään. Se voi olla joskus hyvin pitkä. Sisältä löytyvien vastausten ja oivallusten kanssa ei kuitenkaan voi pitää kiirettä, vaan niiden on annettava aueta omassa tahdissaan. “Odottaminen ja kärsivällisyys” eivät ehkä innosta modernia ihmistä, isä Franz toteaa, mutta ne voidaan ymmärtää myös toisin: huomioivana läsnäolona ja nykyhetkeen osallistumisena, sydämellisyytenä sydämettömässä maailmassa, huolenpitona, osallistumisena, oman “sydänveren” antamisena (vrt. 2. Tim. 1:6–12) ja – ehkä lopulta – uuden sydämen saamisena.
Kiitolliset pyhiinvaeltajat
Osnabrückin opintopäivät on Ansgar-Werkin suuri voimanponnistus. Me saksan kielen taitoiset eri Pohjoismaista tulevat katolilaiset, sekä vanhat että uudet kävijät, ilmaisimme jälleen suuren kiitollisuutemme kaikkia järjestäjiä kohtaan. Odotamme jo innolla ensi vuotta ja uusia luentoja ja kokemuksia – ja ennen kaikkea kohtaamisia saksalaisten ja toisten pohjoismaalaisten uskonveljien ja -sisarten kanssa. Tänä vuonna Suomen ryhmään kuuluivat allekirjoittaneen lisäksi emerituspiispa Teemu Sippo SCJ, diakoni Marko Pitkäniemi, Nikodemus Heikman ja Pilvi Listo-Tervaportti.
Marko Tervaportti
Synodaalisen työn metodi
Isä Bohlin ohjeena ryhmätöihin oli synodaalisessa työssä käytetty metodi. Se koostuu 7 vaiheesta:
- Analysoitavan tekstin hiljainen lukeminen ja rukoileminen.
- Ensimmäinen kierros: kuunnellaan jokaisen mietteitä tekstistä.
- Hiljaisuus. Mitkä huomiot minuun vaikuttavat sisäisesti.
- Toinen kierros: kuunnellaan, miten toisten ajatukset ovat vaikuttaneet omiin mietteisiin.
- Hiljaisuus: mietitään vielä, mitä aikaisemmilla kierroksilla on sanottu.
- Kolmas kierros: keskustellaan siitä, mitä ryhmä voi lausua aiheesta yhdessä ja mitä jokainen voi saada siitä mukaansa.
- Kiitosrukous.