Pyhän Henrikin pyhiinvaellus on yksi hiippakuntamme tärkeimmistä perinteistä. Pyhä Henrik oli se, joka toi katolisen uskon maahamme. Jotta tämä usko voisi kasvaa maassamme, on tärkeää, että kunnioitamme juuriamme. Tertullianus sanoi, että marttyyrien veri on kristillisen uskon siemen. Siksi pyhän Henrikin kunnioittaminen, joka saavuttaa huippunsa kahdesti vuodessa, talvi- ja kesä-Heikin aikaan, on niin tärkeää. Pyhän Henrikin taivaallisen syntymäpäivän pääjuhla on tietenkin tärkeä, mutta hiippakuntamme erottaa muista Pohjoismaiden hiippakunnista, joissa myös vietetään pyhän Henrikin juhlaa, se, että vietämme hänen juhlaansa myös kesällä, hänen reliikkiensä siirtämisen muistopäivänä. Silloin teemme pyhiinvaelluksen suojeluspyhimyksemme kuolinpaikalle Köyliönjärvelle.
Viime aikoina pyhiinvaellus on kuitenkin hieman kärsinyt. Syitä on monia, ennen kaikkea pandemia, mutta ilokseni pyhiinvaellus on selvästi elpymässä. Tänä vuonna kuljimme ensimmäistä kertaa pitkään aikaan koko matkan Turkuun asti, mistä saamme kiittää Heikki Nissilän organisointikykyä. Sain vastata liturgiasta yhdessä hyvin kokeneen Fr Anders Hambergin kanssa, joka on jo pitkään ollut pyhiinvaelluksen pappina.
Pyhiinvaellus on ollut minulle ja perheelleni hyvin erityinen. Olemme kulkeneet sen lukemattomia kertoja. En itse muista, kuinka monta kertaa, mutta ehkä noin kaksikymmentä. Tänä vuonna osallistuin ensimmäistä kertaa Roomassa viettämäni ajan jälkeen. Siksi kokemus oli minulle hyvin tunteikas, erityisesti kun vaelsin Kankaanpäähän pyhiinvaelluksen viimeisen kokonaisen päivän päätteeksi. Kaikki vanhat muistot tiivistyivät voimakkaaksi hetkeksi, kun näin Köyliönjärveä ympäröivät sokerijuurikaspellot ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Huomasin tuntevani alueen, jolla pyhä Henrik kylvi siemenensä uskon leviämiseksi Suomessa, yhtä hyvin kuin oman kotini. Ja tavallaanhan se on kaikkien Suomen katolilaisten koti.
Pyhiinvaellus sai alkunsa bussimatkana jo 1950-luvulla, mutta vasta vuonna 1980 pater Jan Aarts SCJ lähti ensimmäistä kertaa matkaan jalan muutaman nuoren kanssa, joihin kuului myös isäni. Ensimmäinen ekumeeninen vaellus järjestettiin vuonna 1983. Vuonna 1989 isäni sai Juventus Catholican puheenjohtajana Johannes Paavali II ristin, joka on sen jälkeen kulkenut pyhiinvaeltajien mukana lukemattomia kertoja. Paavi tapasi tuolloin nuoria Vadstenassa Pohjoismaiden-matkansa yhteydessä.
Vuonna 1993 isäni tapasi äitini pyhiinvaelluksella, ja jo seuraavana vuonna olin mukana ensimmäisellä pyhiinvaelluksellani äitini kohdussa. Seuraavana vuonna matkasin isäni hartioilla, eikä kulunut kauan, ennen kuin vaelsin ensimmäisen kerran omin jaloin.
Siksi minulla on niin vahva side kesä-Heikkiin. Ilman pyhää Henrikiä ei olisi olemassa vain hiippakuntaamme – myöskään minua ei olisi olemassa. Siksi olen äärettömässä kiitollisuudenvelassa pyhälle Henrikille ja sille paikalliskirkolle, jonka hänen marttyyrikuolemansa on synnyttänyt.
Pyhän Henrikin viimeinen toivomus oli, että kirkko rakennettaisiin siihen paikkaan, jossa hänen härkänsä väsyisivät. Hänen viimeiset sanansa ja voimansa oli omistettu Suomen pelastukselle. Emme ymmärrä, kuinka paljon meillä on syytä kiittää pyhää Henrikiä ja hänen marttyyrikuolemaansa.
Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta luemme, kuinka Abelin veri huutaa Jumalalle maasta (1. Moos. 4:10), ja Ilmestyskirjassa marttyyrit rukoilevat alttarin alla Jumalaa vaatimaan hyvitystä vuodatetusta verestään (Ilm. 6:9–11). Tiedämme, ettei tämä veren rukous jää vaille vastausta, sillä psalmissa sanotaan: ”Kallis on Herran silmissä hänen pyhiensä kuolema” (Vulg. Ps. 115:6).
Tästä meillä on todisteita kautta kirkkohistorian. Siellä missä marttyyrit kuolevat, kasvaa vahva usko. Varhaiskirkko on tästä esimerkki, mutta esimerkkejä löytyy myös lähempää omaa aikaamme. Lähetystyö ja marttyyrit kuuluvat yhteen. Monilla niistä Afrikan ja Aasian alueista, joilla usko nykyään kukoistaa, on ollut marttyyrikuoleman kärsineitä lähetyssaarnaajia. Englannissa katolinen usko säilyi reformaation läpi sen lukemattomien marttyyrien esimerkin ansiosta. Myös Suomessa, jossa pyhän Henrikin veri huusi maasta Jumalan puoleen, katolisen uskon hävittäminen osoittautui hyvin vaikeaksi. Suomi oli yksi Ruotsin valtakunnan viimeisistä alueista, joilla protestanttinen usko omaksuttiin. Kerrotaan, että täällä harjoitettiin katolista uskoa salassa vielä sata vuotta reformaation jälkeen.
Tosiasia on, että meidän on oltava kiitollisia marttyyreille, jotka vahvistavat meitä uskossa. Marttyyrikuolema on täydellinen esimerkki kristillisen uskomme keskeisestä uskontotuudesta: kolmiyhteinen Jumala on herättänyt Kristuksen kuolleista ja herättää myös meidät viimeisenä päivänä. Siksi kuolemalla ja kaikilla tämän maailman kauhuilla ei ole valtaa.
Marttyyrikuolema ei siis ole synkkä asia niille, jotka ovat saaneet Jumalalta tämän suuren armon, heidän joukossaan oma pyhä Henrikimme. Maailman silmissä hän oli epäonnistunut lähetyssaarnaaja, mutta taivaan silmin hän on maamme ensimmäinen, sillä hänen verensä kautta me saimme osallisuuden Kristuksen pelastavaan vereen.
Jos haluamme katolisen uskon uuden kevään Suomessa, jos haluamme pienen paikalliskirkkomme jatkavan kasvuaan, meidän on ilolla ja kiitollisuudella kunnioitettava Köyliönjärveä ja Kirkkokaria, sen pientä saarta, Suomen pyhintä paikkaa, jonka pyhän Henrikin veri on pyhittänyt. Tuo veri huutaa vielä tänäänkin kaikkivaltiaan Jumalan puoleen ja muistuttaa häntä lähettämään uusia miehiä ja naisia levittämään sitä uskoa, jonka se on kylvänyt maahamme.
Ergo plebs fennonica gaude de hoc dono, quod facta es catholica verbi Dei sono.
Iloitse siis, Suomen kansa, tästä lahjasta, että olet tullut katoliseksi Jumalan sanan kaikusta.
Viktor Torres Airava