Palliatiivisesta hoidosta väitellyt piispa Raimo Goyarrola muistuttaa, että hyvä palliatiivinen hoito alkaa paljon ennen elämän viimeisiä päiviä.
Harvassa ovat ne katoliset piispat, jotka väittelevät tohtoriksi lääketieteestä kesken kiireisimpien työvuosiensa. Helsingin katolisen hiippakunnan piispa Raimo Goyarrolan kohdalla näin kuitenkin tapahtui, kun hän kesäkuussa onnistuneesti puolusti Itä-Suomen yliopistossa väitöstään hengellisyyden merkityksestä palliatiivisessa hoidossa.
Tutkimus ei syntynyt hetkessä. Sen juuret ulottuvat koronapandemian aikaan, jolloin isä Raimo alkoi koota tutkimusaineistoaan. Sen jälkeen elämä muuttui perusteellisesti: vuonna 2023 hänet nimitettiin Helsingin hiippakunnan piispaksi. Tutkimustyö ei kuitenkaan jäänyt kesken, vaan eteni vähitellen muiden tehtävien rinnalla. Joskus piispa kertoi, että hänellä oli iltaisin tunnin aikaikkuna väitöskirjatyölle.
Tänä kesänä työ huipentui väitöstilaisuuteen, joka oli piispalle myös henkilökohtaisesti merkittävä kokemus.
”Se oli suuri juhla. Mukana oli yli sata osallistujaa, keskustelua syntyi paljon ja väitöstilaisuus kesti lähes kolme tuntia. Minulle jäi tunne, että aihe todella koskettaa ihmisiä. Hengellisyys elämän loppuvaiheessa koetaan tärkeäksi”, piispa kertoo.
Väitöstilaisuuden vilkas keskustelu vahvisti hänen käsitystään siitä, että kysymys ei koske vain lääketiedettä. Se koskettaa ihmisen perustavimpia kysymyksiä elämästä, kärsimyksestä ja kuolemasta.
Tutkimus kohdistuu hyvään hoitoon
Vaikka julkisessa keskustelussa väitöskirja yhdistettiin helposti eutanasiakeskusteluun, tutkimuksen varsinainen näkökulma on toinen. Se tarkastelee ennen kaikkea sitä, miten vakavasti sairasta ihmistä voidaan hoitaa mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ja miten hänen hengelliset tarpeensa voidaan tunnistaa osana hyvää lääketieteellistä hoitoa.
Piispan mukaan ihmistä ei voida ymmärtää pelkästään biologisena olentona. Jokaisella ihmisellä on samanaikaisesti fyysinen, psykologinen, sosiaalinen ja hengellinen ulottuvuus, jotka kaikki vaikuttavat siihen, miten hän kokee sairautensa.
”Suomessa kivunhoito on erittäin hyvällä tasolla. Siitä voidaan olla kiitollisia. Sen sijaan psykologisessa, sosiaalisessa ja erityisesti hengellisessä ulottuvuudessa on vielä paljon kehitettävää.”
Tutkimuksen keskeinen havainto onkin, että elämän loppuvaiheessa ihmisen suurin kärsimys ei aina ole fyysistä kipua.
”Moni pohtii silloin elämänsä merkitystä, ihmissuhteitaan, anteeksiantoa tai sitä, miksi juuri hän sairastui. Näihin kysymyksiin ei ole lääkettä, mutta niitä ei silti saa jättää kohtaamatta.”
Palliatiivinen hoito ei ole sama asia kuin saattohoito
Yksi piispan tärkeimmistä viesteistä koskee käsitteitä, jotka suomalaisessa keskustelussa menevät helposti sekaisin.
Palliatiivinen hoito ei tarkoita samaa kuin saattohoito, eikä kumpikaan tarkoita eutanasiaa. Juuri näiden käsitteiden sekoittuminen vaikeuttaa piispan mukaan rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua.
Palliatiivinen hoito alkaa silloin, kun ihmisellä todetaan parantumaton sairaus. Se voi kestää kuukausia tai jopa vuosia, ja sen aikana voidaan edelleen antaa myös sairautta hidastavaa tai sen oireita lievittävää hoitoa. Saattohoito puolestaan on palliatiivisen hoidon viimeinen vaihe silloin, kun kuoleman tiedetään olevan lähellä. Eutanasia taas on kokonaan eri asia eikä kuulu palliatiiviseen hoitoon tai saattohoitoon.
Piispan mukaan juuri tästä syystä käsitteiden täsmällinen käyttö on tärkeää.
”Palliatiivinen hoito kuuluu lääketieteeseen. Sen tarkoituksena ei ole pitkittää elämää keinotekoisesti eikä myöskään jouduttaa kuolemaa. Sen tehtävänä on lievittää oireita, parantaa elämänlaatua ja kulkea potilaan rinnalla luonnolliseen kuolemaan saakka.”
Hän muistuttaa, että hyvä palliatiivinen hoito on aktiivista hoitoa. Siinä ei luovuta potilaasta, vaan hänen hyväkseen tehdään edelleen paljon – vaikka sairaus ei enää paranisikaan.
Ihminen on enemmän kuin diagnoosi
Haastattelun aikana piispa palaa useaan otteeseen ihmisarvoon. Hänen mukaansa lääketieteen nopea kehitys on tuonut paljon hyvää, mutta samalla on vaarana, että ihminen alkaa näyttäytyä ennen kaikkea sairautensa kautta.
”Potilas ei ole pelkkä syöpäpotilas. Hän ei ole covid-potilas eikä huone numero 12. Hän on ihminen, jolla on nimi, läheiset ja oma elämänhistoriansa.”
Samalla myös läheiset tarvitsevat tukea.
”Joskus perhe kärsii enemmän kuin potilas itse. Siksi hyvässä hoidossa kohdataan koko perhe eikä vain sairautta.”
Piispan mukaan juuri tässä näkyy palliatiivisen hoidon todellinen inhimillisyys. Potilas kohdataan kokonaisena ihmisenä, ei pelkkänä lääketieteellisenä tapauksena.
Hengelliset kysymykset kuuluvat hoitoon
Yksi tutkimuksen keskeisistä havainnoista on, että hengellisyyttä ei pitäisi pelätä terveydenhuollossa.
Piispa tekee kuitenkin eron hengellisyyden ja uskonnollisuuden välille. Hänen mukaansa kaikki ihmiset eivät koe olevansa uskonnollisia, mutta jokaisella ihmisellä on hengellinen ulottuvuus, joka liittyy esimerkiksi elämän tarkoitukseen, ihmissuhteisiin, toivoon, pelkoon ja kuoleman kohtaamiseen.
”Jokainen ihminen on hengellinen, vaikka kaikki eivät olisikaan uskonnollisia. Monelle uskonto on tärkeä voimavara, mutta hengelliset kysymykset koskettavat jokaista ihmistä.”
Juuri siksi lääkäreiden ja hoitajien pitäisi hänen mukaansa uskaltaa ottaa nämä asiat puheeksi.
Hän myöntää, että yksi suurimmista haasteista on kiire. ”Ja tässä työssä tarvitaan aikaa. Jos potilaan vierelle pysähdytään rauhassa kuuntelemaan, sillä voi olla suuri merkitys hänen hyvinvoinnilleen.”
Tutkimuksesta käytännön työkaluiksi
Piispa toivoo, ettei tutkimus jäisi kirjahyllyyn pölyttymään. Sen yhteydessä kehitettiin käytännöllisiä kyselylomakkeita, joiden avulla potilas ja hoitohenkilökunta voivat tunnistaa hengellisiä tarpeita ja keskustella niistä luontevasti.
Tutkimuksen aikana lomakkeita käytettiin noin 300 potilaan kanssa.
”Kokemukset olivat erittäin hyviä. Ne auttavat sekä potilasta että lääkäriä löytämään yhteisen kielen vaikeista asioista keskustelemiseen. Se parantaa myös elämänlaatua.”
Lähikuukausina piispa pitää tutkimuksestaan useita luentoja lääkäreille ja hoitajille. Hänen tavoitteenaan on, että hengellinen ulottuvuus nähtäisiin tulevaisuudessa yhä luonnollisempana osana hyvää palliatiivista hoitoa, ehkä jopa itsestään selvänä osana sitä.
Haastattelun ehkä tärkein viesti kiteytyy kuitenkin yksinkertaiseen ajatukseen. Hyvä hoito ei ala tekniikasta eikä pääty lääkitykseen. Se alkaa siitä, että potilas kohdataan ihmisenä.
”Tarvitsemme enemmän inhimillisyyttä lääketieteeseen. Kun ihminen kohdataan kokonaisena ihmisenä, myös hänen loppumatkastaan voidaan tehdä arvokkaampi.”
Marko Tervaportti