Huhtikuussa tuli kuluneeksi tasan neljä kuukautta siitä, kun minut kastettiin ja otettiin näin katoliseen kirkkoon – askel, joka on osoittautunut paljon mullistavammaksi kuin olisin koskaan osannut aavistaa. Se, mikä alkoi hiljaisena uteliaisuutena, on kasvanut joksikin, joka tuntuu sekä vakaalta että elävältä, ilon, mutta myös pohdinnan ja hiljaisuuden lähteeltä.
En osannut odottaa, että tämä tunne olisi niin kestävä, niin sitkeä, varsinkin kun arki rullaa eteenpäin. Silti seison tässä nyt, täynnä sisäistä rauhaa, joka ei oikein muistuta mitään mitä olen aikaisemmin kokenut.
Matka tänne ei ole ollut aivan helppo. Pikemminkin se on ollut täynnä ajatuksia ja kysymyksiä, sekä omiani että muiden. Valintani on herättänyt kaikkea aidosta uteliaisuudesta epäilyyn ja toisinaan ilmiselvään ymmärtämättömyyteen. Jotkut ovat miettineet, miksi en valinnut ”helppotajuisempaa” tai nykyaikaisempaa polkua, kun taas toiset ovat suhtautuneet päätökseeni pikemminkin lumoutuneesti. Muistan erityisesti yhden ystävän, joka sanoi lämpimästi ja hieman hämmästyneenä: ”Mutta Rebecca, etkö olisi voinut valita jotain yksinkertaisempaa, jotain helpommin ymmärrettävää kuin katolinen kirkko?”
Ja ehkä siinä kysymyksessä on jotain perää. Katolisuus ei ole yksinkertainen vaihtoehto. Se on rikas, monimutkainen, toisinaan vaativa. Se sisältää perinteitä, symboleja ja ajattelutapoja, joita ei aina voi heti ymmärtää. Mutta juuri siinä vaikeudessa on myös syvyys, joka vetää puoleensa, jota ei voi vain kuluttaa nopeasti, vaan joka vaatii aikaa ja sitoutumista.
On ollut hetkiä, jolloin on ollut haastavaa pysyä lujana tässä näin henkilökohtaisessa asiassa, kun ympärilläni on niin monia mielipiteitä. Mutta paradoksaalisesti juuri siitä on tullut myös voimavara. Se, että minun on pitänyt perustella, miksi olen valinnut tämän tien, on auttanut minua itseänikin ymmärtämään tätä paremmin.
Ehkä kaikkein antoisinta on kuitenkin ollut kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa, keskustelut, pienet ja suuret jaettujen kokemusten hetket. Jokainen messu, jokainen keskustelu, jokainen hetki hiljaista pohdintaa on avannut uusia näkökulmia, ei vain eukaristiaan ja kirkon perinteisiin, vaan myös itseeni. Samalla on selvää, että olen vielä alussa. Yritän esimerkiksi löytää tavan lähestyä ehtoollista suuremmalla varmuudella ja vakaudella; toisinaan se sujuu luonnollisesti, toisinaan hieman haparoivammin. Siinä olen kiitollinen ystäville, jotka lämpimästi ja huolehtivasti uskaltavat sanoa kun jokin ei ole aivan kohdallaan.
Kaikessa tässä on liikettä, tunne siitä, että usko ei ole staattista, vaan jotain joka syvenee askel askeleelta. Toisinaan selkeyden kautta, toisinaan epäröinnin kautta. Neljä kuukautta on sinänsä lyhyt aika, lähes merkityksetön suuremmassa mittakaavassa. Mutta samalla se tuntuu jonkin paljon suuremman alkupisteeltä, elinikäiseltä matkalta, joka ei vain anna vastauksia, vaan avaa jatkuvasti uusia kysymyksiä. Polku, joka vähitellen muokkaa, haastaa ja syventää merkityksen tunnetta.
Rebecca Sjöblom