Tikkurila uusin silmin
Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan kuukauden takaiseen piispantarkastukseen liittyvä messu vietettiin Tikkurilassa paaston 5. sunnuntaina. Oli mukava palata pienen tauon jälkeen Tikkurilaan, jossa olen ollut yrittäjänä 9 vuotta.
Nykyinen mukavuusalueeni on erilainen ja monimuotoinen ja se perustuu vapaaehtoisuuteen. Saan, kiitos Jumalan, palvella seurakuntaa ja hiippakuntaa monipuolisesti ja eri näkökulmista. Minulle on suotu tehtäviä, joihin tunnen kutsumusta ja joita teen täydestä sydämestä. Olen siitä erityisen kiitollinen piispa Raimolle, kirkkoherra Jean Claudelle ja Pyhän Marian seurakunnan isä Martille.
Olen hiippakunnan viestintäryhmän jäsen, joten kotikirkkoni Pyhän Henrikin katedraalin ohella vastuualueellamme oleva Lauttasaaren kirkko sekä diasporat Tikkurilassa, Keravalla ja Porvoossa ovat minulla keskiössä. Päämääräni on käydä niistä jokaisessa säännöllisesti ja välittää tietoa niiden toiminnasta myös muille seurakunnille etenkin verkossa, mutta myös painetun Fideksen välityksellä. Mikä parasta, saan kirjoittaa paljon, mikä on aina ollut minulle tapa prosessoida ja syventää osaamistani ja ymmärrystäni. Aktiivinen osallistuminen tarjoaa myös laajasti ihmiskontakteja ja voimaannuttavaa kanssakäymistä katolisessa yhteisössämme, jota rakastan ja josta en mistään hinnasta voisi luopua.
Tätä messua varten käännyin hyvissä ajoin Juho Kyntäjän puoleen pyytääkseni häntä kirjoittamaan artikkelin piispanmessusta. Hänellä oli kuitenkin parempi idea: hän piti piispalle erinomaisen puheen ja lupasi, että sen saa julkaista kaikkien luettavaksi. Se löytyy alempaa.
Me olemme kirkko
Tikkurilan ruotsinkielisen koulun voimistelusali ei ole kirkkorakennus, mutta siellä olevat uskovathan muodostavat sen aidon, elävän kirkon.
Kaikesta näkee, että täällä toteutuu synodaalisuus, yhdessä kulkeminen ja syvä luottamus Jumalaan. Sisälle astuessani havaitsin, että kaikki oli laitettu kauniiksi, ristit oli peitetty ja seitsemän kynttilää asetettiin juuri alttarille. Mielen valtasi harras sunnuntaimessun odotus. Tunnelma oli lämmin ja välitön, kuten katolilaisten keskuudessa kuuluu ollakin. Juho Kyntäjän koordinoimina seurakuntalaiset olivat tehneet valtavan työn järjestääkseen kirkkokahvit, joilla ei ollut pelkkää kaupan pullasiivua, vaan erinomaisia leivonnaisia ja jopa vastavalmistettuja kevätrullia. Normaalisti täällä ei ole mahdollista järjestää kirkkokahveja, joten tämä kaikki kyllä ylitti odotukset.
Näin paljon etäisesti tuttuja kasvoja. Kanssani tultiin spontaanisti juttelemaan ja koin, että uskovat olivat ylpeitä omasta yhteisöstään ja halusivat minullekin jakaa iloansa. Minussa heräsi halu tulla tänne uudestaan. Tunsin itseni tervetulleeksi.
Messussa ei luonnollisesti ollut käytettävissä urkuja tai muita soittimia, mutta ei niitä huomannut edes kaivata Juho Kyntäjän toimittua laulunjohtajana. Hän lauloi myös vuoropsalmin ja säkeen ennen evankeliumia.
Lukijat
Jo ennen messua oli valittu kolme lukijaa. Täällä esirukouksiakin varten on oma lukijansa, mukava käytäntö. Vaikutti siltä, että jollekin pyyntö saattoi tulla yllätyksenä ja ehkä ensimmäistä kertaa. Huomasin kuitenkin, että jokainen otti tehtävän vastaan kiitollisena ja nöyrästi ja jokaista oli helppo ja hyvä kuunnella.
Lumikaaoksesta Suomen aurinkoon
Hyväntuulinen piispa Raimo kertoi ehtineensä mukavasti Tikkurilaan, vaikkakin oli laskeutunut Islannin työmatkaltaan Helsinki-Vantaalle vasta edellisenä iltana juuri ennen puoltayötä. Yleensä tuulisessa ja tihkusateisessa Islannissa oli toki nytkin tuulista, mutta tihkusateen sijaan lumikaaos yllätti loppuviikosta. Kaikki lennot oli peruutettu perjantaina ja piispa vietti Islannissa ylimääräisen vuorokauden.
Jumala kuuli rukouksemme ja huolehti, että rakas piispamme pääsi turvallisesti kotiin ja ehti jo kauan piispanmessua odottaneen ison perheensä luokse Tikkurilaan.
”Jos uskot, saat nähdä Jumalan kirkkauden”
Evankeliumin luki kirkkoherra isä Jean Claude Kabeza ja kertomus Lasaruksesta, Martasta ja Mariasta (Joh. 11:1-45) on varmasti meille kaikille tuttu.
Saarnassaan piispa Raimo palasi evankeliumin kertomukseen Lasaruksesta, joka oli jo neljä päivää ollut kuolleena, ja tämän siskojen tuskaan heidän ikävöidessään veljeään. Myös Jeesus itki, koska Lasarus ja hänen siskonsa olivat Jeesukselle rakkaita. Nostamalla esille tämän piispa Raimo muistutti meitä siitä, että Jeesus itkullaan osoitti olevansa myös tosi ihminen. Liikuttava yksityiskohta avasi taas kerran silmät sille, että teksteissä, joita kirkossa kuulemme päivittäin, piilee merkityksellisiä asioita. Pienet seikat voivat olla hyvinkin suuria.
Lasarus heräsi henkiin, koska hänen yhteisössään luotettiin Jeesukseen ja usko oli vahva. Hänen viimeinen päivänsä ei vielä ollutkaan koittanut.
Piispa pääsi turvallisesti kotiin Islannista, mutta hän tähdensi sitä että kukaan ei tiedä, milloin on oma viimeinen päivä, ja tuleeko enää huominen. Meidän jokaisen on hyvä päivittäin mennä itseemme. Onko minussa parantamisen varaa, pitääkö minun ripittäytyä, autanko riittävästi kanssaihmisiä, muistanko pyytää anteeksi, muistanko rukoilla? Voisinko olla parempi ihminen?
Viimeisenä päivänä mielen pitäisi olla rauhallinen ja luottavainen ja sydämen olla puhdas.
Christel Monni
****
Arvoisa, rakas piispa Raimo!
Uskon puhuvani koko tänne kokoontuneen yhteisön puolesta, kun sanon: olemme hyvin iloisia, että olet löytänyt aikaa tulla viettämään pyhää messua tänne meidän luoksemme Vantaalle.
Joitakin viikkoja sitten sunnuntain evankeliumissa luettiin kuvaus Jeesuksen julkisen toiminnan alusta. Mainittiin Jesajan ennustus: ”kerran [Herra] taas palauttaa kunniaan Meren tien, Jordanin takaisen maan ja muukalaisten Galilean” (Jes. 8:23). Saarnassaan isä Pedro Pérez kertoi, mitä tarkoitettiin ”muukalaisten Galilealla”: aluetta, jonka asukkaita ei monestakaan syystä arvostettu Jerusalemissa. Ajattelin silloin, että tämä meidän Vantaamme on myös eräänlainen muukalaisten Galilea: monien mielestä me Vantaalla puhumme vääriä kieliä, harjoitamme vääriä uskontoja, saatamme näyttää väärältä, olla liian köyhiä ja sivussa asuvia. Olemme varmasti kaikki kuulleet näitä näkemyksiä ja tottuneet olemaan monella tavalla periferiassa.
Siksikin olemme kiitollisia Pyhän Henrikin seurakunnalle ja kirkkoherra Jean-Claude Kabezalle edeltäjineen siitä, että meitä on jo vuosikymmeniä palveltu myös täällä kotikentällämme. Aiemmin Järvenpään ortodoksisessa kirkossa vietetty diasporamessu siirtyi vuosituhannen vaihteessa Tikkurilaan, jossa kokoonnuimme kerran kuussa pyhäiltapäivisin ortodoksisessa kirkossa. Vuonna 2015 messun vietto siirtyi Helsingin puolelle Tapanilan kirkkoon, jossa kokoonnuimme pyhäaamuisin, nyt jo kaksi kertaa kuussa. Uusi ajankohta ja paikka kaksin-kolminkertaistivat osallistujamäärät. Tapanilan kirkosta siirryimme uuteen paikkaan syksyllä 2022 ja silloin messu alkoi Vantaan kaupungin suosiollisella myötävaikutuksella tässä paikassa, Dickursby skolan salissa, kaksi kertaa kuussa. Normaalisti messu kerää 100–150 osallistujaa.
Kuten sanoin, olemme kiitollisia mahdollisuudesta viettää pyhää messua täällä ja rukoilemme, että messumme saisi jatkua ja kehittyä. Teemme parhaamme sen eteen, että liturgia olisi kaunis ja harras. Tämä ”kirkkomme” on kuitenkin koulun jumppasali, eikä siitä pohjimmiltaan muuksi muutu. Tämän päivän kahvitilaisuuskin on poikkeuksellinen ja se on vaatinut ponnisteluja koko yhteisöltä. Normaalisti meillä ei ole mahdollisuutta kokoontua yhteen messun jälkeen.
Olen itse muuttanut Vantaalle, tuohon viereiselle Satomäen kukkulalle, vuonna 2001. Nykyinen emerituspiispa Teemu Sippo kävi silloin siunaamassa kotini ja kertoi, että tänne on ehkä lähiaikoina tulossa oma kirkko ja seurakunta. Siitä on pian neljännesvuosisata. Katolilaisten lukumäärä Vantaalla ja lähialueilla on kasvanut jo pariin tuhanteen ja meillä on täällä melko pysyvä eikä ihan pieni liturginen yhteisö.
Jeesus aloitti julkisen toimintansa muukalaisten Galileasta ja valitsi apostolinsakin sieltä. Meidän pyyntömme täältä Vantaan periferiasta olisi, että jatkossakin muistaisit meitä rukouksin ja mahdollisuuksien mukaan vähän laajemminkin käytännön suunnitelmin. Me varmasti kaikki ymmärrämme, että kirkolla on vähän rahaa ja paljon tarpeita. Jatkamme rukousta puolestasi ja oman yhteisömme puolesta.
Juho Kyntäjä