”Tavoitelkaa suuria asioita, pyhyyttä, missä ikinä olettekin”
.
Rakkaat nuoret,
eilisillan vigilian jälkeen kokoonnumme tänään jälleen viettämään eukaristiaa, sakramenttia, jossa Herra on antanut meille kokonaan itsensä. Voimme kuvitella kulkevamme tässä kokemuksessa pääsiäisen iltana Emmauksen opetuslasten tietä (vrt. Luuk. 24:13–35): Aluksi he lähtivät pois Jerusalemista pelokkaina ja pettyneinä; he kulkivat vakuuttuneina siitä, ettei Jeesuksen kuoleman jälkeen ollut enää mitään odotettavissa, ei mitään, mihin toivo voisi tarttua. Ja kuitenkin he kohtasivat juuri hänet, ottivat hänet vastaan matkatoverina, kuuntelivat, kun hän selitti heille kirjoituksia, ja lopulta tunnistivat hänet leivän murtamisessa. Silloin heidän silmänsä aukenivat, ja pääsiäisen ilosanoma löysi paikan heidän sydämessään.
Tämän päivän liturgia ei puhu meille suoraan tästä jaksosta, mutta se auttaa meitä pohtimaan sitä, mistä siinä kerrotaan: kohtaamisesta ylösnousseen Kristuksen kanssa, joka muuttaa olemassaolomme, valaisee tunteemme, toiveemme, ajatuksemme.
Ensimmäinen lukukappale, otettu Saarnaajan kirjasta, kutsuu meitä, kuten nuo kaksi opetuslasta, joista puhuimme, kohtaamaan rajallisuuden kokemuksen, ohimenevien asioiden katoavaisuuden (vrt. Saarn. 1:2; 2:21–23); ja vastaavasti vuoropsalmi esittää meille kuvan “ruohosta, joka versoaa; aamulla se kukkii ja kasvaa, illalla se leikataan ja kuivuu” (Ps. 90:5–6). Ne ovat kaksi voimakasta muistutusta, ehkä hieman järkyttäviäkin, mutta ne eivät saa pelottaa meitä ikään kuin ne olisivat “tabuaiheita”, joita on vältettävä. Hauraus, josta ne puhuvat, kuuluu itse asiassa siihen ihmeeseen, joka me olemme. Ajatelkaamme ruohon kuvaa: eikö kukkiva niitty ole kaunis? Se on tietenkin herkkä, koostuu hennoista, hauraista varsista, jotka ovat alttiita kuivumaan, taipumaan, katkeamaan, ja kuitenkin samanaikaisesti ne korvautuvat heti toisilla, jotka puhkeavat esiin niiden jälkeen ja joita ensimmäiset, maahan hajotessaan, ravitsevat ja lannoittavat anteliaasti. Näin pelto elää, uudistuen jatkuvasti, ja myös talven kylminä kuukausina, kun kaikki näyttää olevan hiljaa, sen energia värisee maan alla ja valmistautuu keväällä puhkeamaan tuhansin värein.
Myös me olemme, rakkaat ystävät, tällaisia: meidät on tehty tähän. Ei elämään, jossa kaikki on itsestään selvää ja pysähtynyttä, vaan olemassaoloon, joka uudistuu lakkaamatta lahjaksi antamisessa, rakkaudessa. Ja niin me janoamme jatkuvasti “enemmän”, mitä mikään luotu todellisuus ei voi meille antaa; tunnemme suuren ja polttavan janon, jota mikään tämän maailman juoma ei voi sammuttaa. Sen edessä emme saa pettää sydäntämme yrittämällä tyynnyttää sitä tehottomilla korvikkeilla! Kuunnelkaamme sitä mieluummin! Tehkäämme siitä jakkara, jonka päälle voimme nousta kurkistamaan, niin kuin lapset, varpaillaan, sisään Jumalan kohtaamisen ikkunasta. Me löydämme itsemme hänen edestään, joka odottaa meitä, joka jopa koputtaa lempeästi sielumme ikkunaan (vrt. Ilm. 3:20). Ja on kaunista, myös kahdenkymmenen vuoden iässä, avata hänelle sydän, antaa hänen astua sisään, ja lähteä hänen kanssaan seikkailuun kohti äärettömyyden avaruuksia.
Pyhä Augustinus, puhuessaan intensiivisestä Jumalan etsinnästään, kysyi itseltään: “Mikä on siis meidän toivomme kohde […]? Onko se maa? Ei. Jotakin, mikä on peräisin maasta, kuten kulta, hopea, puu, sato, vesi […]? Nämä asiat miellyttävät, nämä asiat ovat kauniita, nämä asiat ovat hyviä” (Sermo 313/F, 3). Ja hän päätti: “Etsi Hänet, joka on tehnyt ne, hän on sinun toivosi” (ibid.). Ajatellessaan kulkemaansa tietä hän rukoili sanoen: “Sinä [Herra] olit sisällä ja minä ulkona. Siellä minä etsin sinua […]. Sinä huusit ja puhuit kovaa ja mursit kuurouteni; sinä väläytit, loistit ja hälvensit sokeuteni; sinä tuoksuit, ja minä imin sitä sisääni ja huokuin sinun puoleesi, maistoin […] ja olen nälkäinen ja janoinen; sinä kosketit minua, ja minä paloin halusta saavuttaa sinun rauhasi” (Tunnustukset X, 27, Valfrid Hedmanin suomennos).
[Espanjaksi] Veljet ja sisaret, nämä ovat hyvin kauniita sanoja, jotka muistuttavat siitä, mitä paavi Franciscus sanoi Lissabonissa nuorille maailman nuortenpäivän aikana: “Jokainen on kutsuttu kohtaamaan suuria kysymyksiä, joihin ei ole […] yksinkertaista tai välitöntä vastausta, vaan jotka kutsuvat lähtemään matkalle, ylittämään itsensä, menemään pidemmälle […], ponnistukseen, jota ilman ei pääse lentoon. Älkää siis säikähtäkö, jos tunnette sisimmässänne janoa, levottomuutta, keskeneräisyyttä, merkityksen ja tulevaisuuden kaipuuta […]. Emme ole sairaita, me olemme eläviä!” (Puhe tapaamisessa yliopisto-opiskelijoiden kanssa, 3. elokuuta 2023).
[Englanniksi] On kysymys, joka on tärkeä sydämessämme, totuuden tarve, jota emme voi sivuuttaa, ja joka johdattaa meitä kysymään: mitä todellinen onnellisuus oikein on? Mikä on elämän todellinen tarkoitus? Mikä vapauttaa meidät merkityksettömyyden, tylsyyden ja keskinkertaisuuden suosta?
[Englanniksi] Viime päivinä teillä on ollut monia kauniita kokemuksia. Olette kohdanneet nuoria ihmisiä eri puolilta maailmaa monista eri kulttuureista. Olette vaihtaneet tietoa, jakaneet odotuksia, käyneet vuoropuhelua kaupungissa taiteen, musiikin, tietotekniikan, urheilun kautta. Sitten Circus Maximuksella te tulitte parannuksen sakramentille, saitte Jumalan anteeksiannon ja pyysitte hänen apuaan hyvään elämään.
Kaikessa tässä voitte oivaltaa tärkeän vastauksen: olemassaolomme täyteys ei riipu siitä, mitä keräämme, eikä, kuten kuulimme evankeliumissa, siitä, mitä omistamme (vrt. Luuk. 12:13–21). Se liittyy pikemminkin siihen, mitä osaamme ilolla ottaa vastaan ja jakaa (vrt. Matt. 10:8–10; Joh. 6:1–13). Ostaminen, kerääminen, kuluttaminen ei riitä. Meidän on tarpeen kohottaa katse, katsoa ylös, “ylhäällä oleviin” (Kol. 3:2), jotta ymmärtäisimme, että kaikella maailmassa on merkitys vain siinä määrin kuin se palvelee meitä yhdistymään Jumalaan ja veljiin rakkaudessa ja kasvattaa meissä “hellyyttä, hyvyyttä, nöyryyttä, lempeyttä, pitkämielisyyttä” (Kol. 3:12), anteeksiantoa (vrt. j. 13), rauhaa (vrt. Joh. 14:27), Kristuksen mielen mukaisesti (vrt. Fil. 2:5). Ja tässä horisontissa ymmärrämme yhä paremmin, mitä merkitsee, että “toivo ei petä, sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu” (vrt. Room. 5:5).
Rakkaat nuoret, meidän toivomme on Jeesus. Hän on se, kuten pyhä Johannes Paavali II sanoi, “joka herättää teissä halun tehdä elämästänne jotakin suurta […], parantaa itseänne ja yhteiskuntaa, tehden siitä inhimillisemmän ja veljellisemmän” (XV maailman nuortenpäivä, rukousvigilia, 19. elokuuta 2000). Pysykäämme hänessä, pysykäämme hänen ystävyydessään, aina, viljellen sitä rukouksella, adoraatiolla, eukaristian vastaanottamisella, usein toistuvalla ripillä, suurella lähimmäisenrakkaudella, kuten autuaat Pier Giorgio Frassati ja Carlo Acutis, jotka pian julistetaan pyhiksi, ovat meille opettaneet. Tavoitelkaa suuria asioita, pyhyyttä, missä ikinä olettekin. Älkää tyytykö vähempään. Silloin näette evankeliumin valon kasvavan päivä päivältä teissä ja ympärillänne.
Uskon teidät Marian, toivon Neitsyen, haltuun. Hänen avullaan, kun seuraavina päivinä lähdette omiin maihinne, kaikkiin maailman kolkkiin, jatkakaa iloisesti Vapahtajan jalanjäljissä kulkemista ja tartuttakaa kaikkiin, joita kohtaatte, innostuksenne ja uskonne todistus! Hyvää matkaa!
Leo XIV