Juhlallinen virkaanastumismessu sunnuntaina 18. toukokuuta 2025
.
Rakkaat veljeni kardinaalit, hyvät veljeni piispuudessa ja pappeudessa, arvoisat viranomaiset ja diplomaattikunnan jäsenet! Tervehdys kaikille pyhiinvaeltajille, jotka ovat saapuneet kiltojen riemuvuoden pyhiinvaellukselle!
Veljet ja sisaret, tervehdin teitä kaikkia sydän täynnä kiitollisuutta tämän palvelutehtävän alussa, joka on minulle uskottu. Pyhä Augustinus kirjoitti: ”Sinä, Herra, olet luonut meidät itseäsi varten, ja sydämemme on levoton, kunnes se lepää sinussa” (Tunnustukset 1, 1.1).
Näinä viime päivinä olemme eläneet erityisen voimakkaita hetkiä. Paavi Franciscuksen kuolema täytti sydämemme surulla, ja noina vaikeina hetkinä tunsimme itsemme kuin niiksi joukoiksi, joista evankeliumi kertoo: ”He olivat kuin lampaat ilman paimenta” (Matt. 9:36). Pääsiäispäivänä saimme hänen viimeisen siunauksensa, ja ylösnousemuksen valossa olemme eläneet nämä päivät vakuuttuneina siitä, että Herra ei koskaan hylkää kansaansa, vaan kokoaa sen hajaannuksesta ja ”varjelee sitä niin kuin paimen varjelee laumaansa” (Jer. 31:10).
Tässä uskon hengessä kardinaalikollegio kokoontui konklaaviin. Eri taustoista ja kokemuksista rikastuneina jätimme Jumalan käsiin halumme valita uusi Pietarin seuraaja, Rooman piispa, paimen, joka kykenee säilyttämään kristillisen uskon runsaan perinnön ja samalla katsomaan eteenpäin, kohdaten nykymaailman kysymykset, levottomuudet ja haasteet. Rukoustenne tukemina saimme tuntea Pyhän Hengen vaikutuksen, joka viritti meidät kuin soittimet yhteen ääneen, niin että sydämemme kielet alkoivat soittaa samaa melodiaa.
Minut valittiin – ilman omaa ansiota – ja nyt tulen luoksenne pelon ja nöyryyden vallassa veljenä, joka tahtoo olla teidän uskonne ja ilonne palvelija, kulkea kanssanne Jumalan rakkauden tietä, sillä hän tahtoo liittää meidät kaikki yhdeksi perheeksi (vrt. Joh. 21:15).
Rakkaus ja ykseys – nämä ovat ne kaksi ulottuvuutta, jotka Jeesus uskoi Pietarin tehtäväksi.
Näemme sen päivän evankeliumissa, joka vie meidät Galileanjärven rannalle, juuri sinne, missä Jeesus aloitti Isältä saamansa tehtävän: ”kalastaa” ihmisiä pelastaakseen ihmiskunnan pahan ja kuoleman vesistä. Kulkiessaan järven rantaa pitkin hän kutsui Pietarin ja ensimmäiset opetuslapset olemaan hänen kaltaisiaan ”ihmisten kalastajia”. Nyt, ylösnousemuksen jälkeen, tehtävä on heidän: heidän on jälleen ja yhä uudelleen heitettävä verkot vesille, vietävä evankeliumin toivo maailman vesiin, purjehdittava elämän merellä, jotta jokainen voisi löytää itsensä Jumalan syleilystä.
Miten Pietari voi toteuttaa tämän tehtävän? Evankeliumi kertoo, että se on mahdollista vain siksi, että hänen oma elämänsä on saanut kokea Jumalan äärettömän ja ehdottoman rakkauden – jopa epäonnistumisen ja kieltämisen hetkellä. Siksi, kun Jeesus puhuttelee Pietaria, evankeliumissa käytetään kreikan verbiä agapáō, joka viittaa Jumalan rakkauteen meitä kohtaan, hänen itsensä lahjoittamiseen ilman ehtoja ja ilman laskelmointia. Sen sijaan Pietarin vastauksessa käytetty verbi viittaa ystävien keskinäiseen rakkauteen, jota me jaamme keskenämme.
Kun Jeesus kysyy Pietarilta: ”Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?” (Joh. 21:16), hän viittaa Isän rakkauteen. Ikään kuin Jeesus sanoisi: vain jos olet tuntenut ja kokenut tämän Jumalan rakkauden, joka ei koskaan petä, voit ruokkia minun karitsoitani. Vain Isä Jumalan rakkaudessa voit rakastaa veljiäsi samalla tavalla ”enemmän” [vrt. 21:15]: antamalla elämäsi veljiesi puolesta.
Pietarille uskottu tehtävä on siis ”rakastaa enemmän” ja antaa elämänsä lauman puolesta. Pietarin virkaa leimaa juuri tämä uhrautuvan rakkauden muoto, sillä Rooman kirkko johtaa rakkaudessa ja sen todellinen auktoriteetti on Kristuksen rakkaus. Kyse ei ole koskaan siitä, että toisia voitetaan väkivalloin, uskonnollisella propagandalla tai valtaa käyttämällä, vaan kyse on aina ja yksinomaan rakastamisesta niin kuin Jeesus rakasti.
Pietari itse todistaa, että Jeesus ”on se kivi, jonka te rakentajat hylkäsitte, mutta josta tuli kulmakivi” (Ap.t. 4:11). Ja jos kallioperusta on Kristus, Pietarin on johdettava laumaa koskaan sortumatta kiusaukseen olla yksinvaltias tai toisten yläpuolelle asetettu johtaja, herra niiden ihmisten yläpuolella, jotka on uskottu hänen huomaansa (vrt. 1. Piet. 5:3). Päinvastoin, hänen on palveltava veljiensä uskoa, kuljettava heidän kanssaan, sillä me kaikki olemme ”eläviä kiviä” (1. Piet. 2:5), jotka on kasteen kautta kutsuttu rakentamaan Jumalan temppeliä veljellisessä yhteydessä, Hengen sopusoinnussa, moninaisuuden rinnakkaiselossa. Kuten pyhä Augustinus sanoo: ”Kirkko koostuu niistä, jotka elävät sovussa veljiensä kanssa ja rakastavat lähimmäistään” (Saarna 359, 9).
Tämän, veljet ja sisaret, toivon olevan meidän ensimmäisen suuren kaipauksemme: yhtenäinen kirkko, ykseyden ja yhteyden merkki, joka toimii hapatteena sovitetun maailman puolesta.
Ajassamme näemme yhä liian paljon hajaannusta, liian monia haavoja, jotka johtuvat vihasta, väkivallasta, ennakkoluuloista, erilaisuuden pelosta ja talousajattelusta, joka riistää maapallon resursseja ja syrjäyttää köyhimmät. Me taas haluamme olla tässä taikinassa pieni hapate, joka tuo mukanaan ykseyttä, yhteyttä ja veljeyttä. Haluamme sanoa maailmalle, nöyryydellä ja ilolla: katsokaa Kristusta! Lähestykää häntä! Ottakaa vastaan hänen sanansa, joka valaisee ja lohduttaa! Kuunnelkaa hänen rakkauden kutsuaan ja tulkaa hänen yhdeksi perheekseen: ainoassa Kristuksessa me olemme yhtä. Tämä on se tie, jota kuljemme yhdessä – keskenämme, mutta myös kristillisten sisarkirkkojemme kanssa, niiden kanssa, jotka seuraavat muita uskonnollisia polkuja, niiden kanssa, jotka rauhattomuudessaan etsivät Jumalaa, kaikkien hyvän tahdon naisten ja miesten kanssa, rakentaaksemme uutta maailmaa, jossa rauha vallitsee.
Tämä on se lähetystyön henki, jonka tulee meitä elähdyttää: ei sulkeutuminen omiin piireihin, ei ylemmyyden tunne maailmaa kohtaan. Meidät on kutsuttu tarjoamaan Jumalan rakkautta kaikille, jotta syntyisi sellainen ykseys, joka ei kumoa eroavaisuuksia vaan kunnioittaa jokaisen henkilökohtaista historiaa ja jokaisen kansan sosiaalista ja uskonnollista kulttuuria.
Veljet, sisaret – nyt on rakkauden hetki! Jumalan rakkaus, joka tekee meistä veljiä keskenämme, on evankeliumin sydän. Ja kuten edeltäjäni Leo XIII kysyi aikanaan, mekin saamme tänään kysyä: Jos tämä mittapuu olisi ”käytännössä ja voimassa, eikö silloin kaikki riita vaikenisi ja rauha palaisi” (Rerum novarum, 21).
Pyhän Hengen valolla ja voimalla rakentakaamme kirkko, joka perustuu Jumalan rakkauteen, ykseyden merkki, kirkko, joka suuntautuu lähetystyöhön, joka avaa kätensä maailmalle, joka julistaa sanaa, joka ei koskaan ole välinpitämätön historian tapahtumille ja joka tulee ihmiskunnan yhteenkuuluvuuden hapatteeksi.
Yhdessä, yhtenä kansana, veljinä ja sisarina – kulkekaamme kohti Jumalaa ja rakastakaamme toinen toisiamme.
Leo XIV