Rakkaat veljet ja sisaret,
Tuhansien vuosien ajan kaikkialla maailmassa kansat ovat tutkineet taivasta ja antaneet nimet mykille tähdille. Mielikuvituksessaan he yrittivät lukea tulevia tapahtumia, etsien ylhäältä tähdistä totuutta, joka puuttui alhaalta heidän kotiensa keskeltä. Haparoidessaan he he kuitenkin pysyivät tuossa pimeydessä omien ennustustensa eksyttäminä. Mutta tänä yönä ”kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus” (Jes. 9:1).
Katsokaa tähteä, joka yllättää maailman, juuri syttynyttä sädettä, joka liekehtii elämää: ”Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra” (Luuk. 2:11). Aikaan ja paikkaan, sinne missä olemme, tulee Hän, jota ilman meitä ei olisi koskaan ollut. Hän, joka antaa elämänsä puolestamme, elää kanssamme, valaisten pelastuksella yömme. Ei ole pimeyttä, jota tämä tähti ei valaisisi, koska sen valossa koko ihmiskunta näkee uuden ja ikuisen elämän aamunkoiton.
Se on Jeesuksen, Immanuelin syntymä. Ihmiseksi tulleessa Pojassa Jumala ei lahjoita meille jotakin, vaan oman itsensä: ”Hän antoi itsensä alttiiksi meidän puolestamme lunastaakseen meidät vapaiksi kaikesta vääryydestä ja puhdistaakseen meidät omaksi kansakseen” (Tit. 2:14). Yöllä syntyy Hän, joka lunastaa meidät yöstä: koittavan päivän kajoa ei tarvitse enää etsiä kaukaa maailmankaikkeudesta, vaan kumartuen alas, viereisestä tallista.
Pimeälle maailmalle annettu selvä merkki on ”lapsi, joka makaa kapaloituna seimessä” (Luuk.2:12). Löytääkseen Pelastajan ei tarvitse katsoa ylös, vaan katsella alas: Jumalan kaikkivaltius säteilee vastasyntyneen voimattomuudessa; ikuisen Sanan kaunopuheisuus kaikuu lapsen ensimmäisessä itkussa; Hengen pyhyys loistaa juuri pestyn ja kapaloidun pienokaisen ruumiissa. Hoivan ja lämmön tarve, jonka Isän Poika jakaa historiassa kaikkien veljiensä ja sisariensa kanssa, on jumalallista. Jumalallinen valo, joka säteilee tästä Lapsesta, auttaa meitä näkemään ihmisen jokaisessa syntyvässä elämässä.
Valaistakseen sokeutemme Herra halusi ilmestyä ihmisenä ihmiselle, tosi kuvalleen, rakkauden suunnitelman mukaan, joka alkoi maailman luomisessa. Niin kauan kuin erehdyksen yö pimentää tämän kaitselmuksellisen totuuden, ”ei ole myöskään tilaa toisille, lapsille, köyhille, muukalaisille” (Benedictus XVI, saarna jouluyön messussa 24. joulukuuta 2012). Paavi Benedictus XVI:n hyvin ajankohtaiset sanat muistuttavat meille, että maan päällä ei ole sijaa Jumalalle, jos ei ole sijaa ihmiselle: yhden torjuminen on toisenkin torjumista. Mutta siellä, missä on paikka ihmiselle, on paikka Jumalalle: silloin tallista voi tulla pyhempi kuin temppeli, ja Neitsyt Marian kohtu on uuden liiton arkki.
Rakkaat ystävät, ihailkaamme joulun viisautta. Jeesus-lapsessa Jumala antaa maailmalle uuden elämän: oman elämänsä kaikkien puolesta. Ei ideaa, joka ratkaisisi kaikki ongelmat, vaan rakkauden historian, joka vetää meidät mukaan. Kansojen odotusten edessä hän lähettää lapsen olemaan toivon sana; köyhien kärsimyksen edessä hän lähettää puolustuskyvyttömän olemaan voima nousta uudestaan ylös; väkivallan ja sorron edessä hän sytyttää lempeän valon, joka valaisee pelastuksella kaikki tämän maailman lapset. Kuten pyhä Augustinus huomautti, ”ihmisen ylpeys painoi sinua niin, että sinut saattoi nostaa ylös vain Jumalan nöyryys” (Sermo in Natale Domini 188, III, 3). Kun vääristynyt talous johtaa kohtelemaan ihmisiä kuin kauppatavaraa, Jumala tulee kaltaiseksemme, paljastaen jokaisen ihmisen äärettömän arvokkuuden. Kun ihminen haluaa tulla jumalaksi hallitakseen lähimmäistään, Jumala haluaa tulla ihmiseksi vapauttaakseen meidät kaikesta orjuudesta. Riittääkö meille tämä rakkaus historiamme muuttamiseksi?
Vastaus tulee, kunhan heräämme, kuten paimenet, kuoleman yöstä syntyvän elämän valoon, katsellen Jeesus-lasta. Betlehemin tallin yllä, jossa Maria ja Joosef täynnä ihmetystä valvovat vastasyntynyttä, tähtitaivaasta tulee ”suuri taivaallinen sotajoukko” (Luuk. 2:13). Se on aseistariisuttu ja aseistariisuva joukko, koska se laulaa Jumalan kunniaa, jota rauha ilmentää maan päällä (vrt. j. 14): Kristuksen sydämessä sykkii side, joka yhdistää rakkaudessa taivaan ja maan, Luojan ja luodut.
Siksi tasan vuosi sitten paavi Franciscus totesi, että Jeesuksen syntymä uudistaa meissä ”lahjan ja tehtävän tuoda toivo sinne missä se on kadonnut”, koska ”hänen kanssaan ilo kukoistaa, hänen kanssaan elämä muuttuu, hänen kanssaan toivo ei ole turha” (saarna jouluyön messussa 24. joulukuuta 2024). Näillä sanoilla alkoi pyhä vuosi. Nyt kun riemuvuosi lähestyy loppuaan, joulu on meille kiitollisuuden ja lähetystehtävän aikaa: kiitollisuuden saamastamme lahjasta, lähetystehtävän todistaaksemme siitä maailmalle. Kuten Psalmista laulaa: ”Kertokaa päivästä päivään ilosanomaa hänen avustaan. Julistakaa hänen kunniaansa, ilmoittakaa hänen ihmetekojaan kaikille kansoille” (Ps. 96:2–3).
Sisaret ja veljet, lihaksi tulleen Sanan katseleminen herättää koko kirkossa uuden ja toden sanan: julistakaamme siis joulun iloa, joulun, joka on uskon, rakkauden ja toivon juhla. Se on uskon juhla, koska Jumala tulee ihmiseksi, syntyen Neitsyestä. Se on rakkauden juhla, koska Pojan, Lunastajan, lahja toteutuu veljellisessä itsensä antamisessa. Se on toivon juhla, koska Jeesus-lapsi sytyttää sen meissä, tehden meistä rauhan sanansaattajia. Nämä hyveet sydämessämme, pelkäämättä yötä, voimme kulkea kohti uuden päivän sarastusta.
Leo XIV