Katolisten sosiaali- ja terveysalan ammattihenkilöiden (KatSote) ja Fransiskaanimaallikoiden yhteinen paastonajan retretti järjestettiin heti tuhkakeskiviikon jälkeisenä viikonloppuna 20-22.2.2026 Turun Birgittalaisluostarissa. Isä Ryszard Misin SCJ johtamassa retretissä oli noin kymmenen osallistujaa. Kaipasimme eväitä kiireiseen arkeen, ulkoista ja sisäistä hiljaisuutta sekä ennen kaikkea hiljentymistä tärkeimpien asioiden äärelle. Hiljaisuudessa tuntee Jumalan kosketuksen ja kuulee Hänen puheensa.
KatSoten rahastonhoitaja Marja-Liisa Mäkiranta oli yhdessä isä Misin kanssa rakentanut retretin, jossa vuorottelivat pyhät messut, rukoukset ja mietiskelyt. Osallistuimme myös sisarten italiankieliseen ristintien hartauteen, aamurukouksiin ja iltaisin kompletoriumiin. Lauantaina oli adoraatio ja myös mahdollisuus ripittäytyä ja keskustella isä Misin kanssa. Ohjelmaa oli paljon ja silti jäi runsaasti aikaa vetäytyä hiljaisuuteen omaan huoneeseen tai kirjastoon.
Saavuimme rauhalliseen luostariin iltapäivällä ja pyhän messun myötä meistä puheliaimmatkin löysivät nopeasti hiljaisuuden ilmapiirin. Sisarten valmistaman illallisen edetessä huomasimme, että tarve puhua oli väistynyt antaen tilaa sille mikä oli tulossa.
Isä Mis johdatteli aiheeseen ”Mietiskelyä elämästä ja kuolemasta”, joka etenkin nykyihmisessä saattaa herättää ristiriistaisia tunteita ja pelkoakin. Hän on kuitenkin taitava välittämään turvallisuuden tunnetta ja löytää aiheesta kuin aiheesta otsikkoon kätketyn toivon sanoman. Isä Misiä oli siksi tälläkin kerralla helppoa kuunnella.
Kuolema
Nykyään arjessa ei uskalleta tai haluta puhua kuolemasta, vaikka se on elämässä ainoa asia, josta voimme olla varmoja, että se tulee omallekin kohdalle.
Kuolemasta on tullut steriili tapahtuma. Enää ei kuolla kotona omaisten ympäröimänä, vaan sairaalassa, hoitokodissa, saattohoidossa. Kuoleman hetkellä ei välttämättä kukaan pitele kädestä.
Isä Mis totesi, että sakramentitkin saattavat jäädä saamatta ja pappi kutsutaan paikalle vasta kun on jo myöhäistä. Kuolema siirretään syrjään, se halutaan kätkeä, eikä kerrota edes naapurille. Ei ehkä pidetä hautajaisia tärkeinä tai sitten halutaankin, että ne täyttävät iloisen perhejuhlan tunnusmerkit. Unohdetaan rukoilla vainajan puolesta. Puhutaan taivaasta, mutta ei käsitellä kiirastulta, helvettiä eikä kadotusta, koska joku voisi pahastua. Suomessa kuolleet kätketään maan alle, kun muualla maailmassa nähdään myös nekropoleja, joissa kuolleet omaiset ovat maanpäällisissä kuolleiden asuinsijoissa.
Isä Mis muistutti myös, että jos vainajan tuhka sirotellaan mereen tai metsään, hänestä ei jää enää mitään jälkeä. Katolilaisina kuitenkin tiedämme, että Jumalalle uskollisten elämä muuttuu, mutta ei pääty kuollessa. Todellinen kuolemattomuus tulee uskosta Kristukseen.
Ihminen voi tavoitella pitkää ikää ja työntää syrjään ajatuksen väistämättömästä hetkestä, joka voi tulla tänään, huomenna tai 25 vuoden kuluttua. Emme tiedä milloin kohtaamme viimeisen aamun sarastuksen tai viimeisen iltaruskon. Oletko valmistautunut siihen luottamusta täynnä, oletko sovussa Jumalan kanssa? ”Iankaikkisuus alkaa hyvin silloin kun viimeinen päivä on ollut hyvyyden ja kauneuden päivä”, totesi isä Mis.
Lokakuussa tulee kuluneeksi 800 vuotta siitä, kun pyhä Franciscus Assisilainen kohtasi ystävänsä ”Sisar kuoleman”. Hän ei pelännyt kuolemaa, vaan näki sen osana Jumalan suunnitelmaa.
Elämä
”Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina,
mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen:
Ei ole mitään uutta auringon alla”.
Isä Mis luki otteita Saarnaajan kirjasta, joka on lyhyt ja johon kannattaa palata aina silloin tällöin.
Saarnaaja etsii elämän tarkoitusta, mutta kuka oli Saarnaaja? Hän ei ollut profeetta eikä tiennyt Jeesuksesta. Hän kuitenkin aavisti, että Luoja on lähellä luotujaan. Hänen kauttaan voimme tulkita, että iankaikkisuus asuu ihmisten sydämissä ja on tullut sinne jo ennen kristinuskoa.
Saarnaaja oli rehellinen pessimisti, joka yhtenä päivänä esitti väitteen jonka kumosi toisena päivänä. Pessimismistään huolimatta hän toi esille myös positiivisia ajatuksiaan. Saarnaaja toteaa, että kaikella on määräaika ja pohtii, miksi on näin. Kaikki sukupolvet ovat taistelleet samojen ajatusten kanssa.
Mitään ei tapahdu turhaan ilman syytä ja päämäärää. Tätä emme voi muuttaa, koska Jumala on sijoittanut meidät ajallisuuden ja ikuisuuden väliin. Me täytämme itse ajan muruset sisällöllä, joten näin meillekin on uskottu luomisen voima. Ovatko luomamme muruset rakkautta vai vihaa?
Kun jätämme hyviä murusia Jumalalle, hän pitää niistä huolta ja ne saattavat ruokkia jotakuta vuosien päästä. Joskus jonkun toisen muruset saattavat löytää tiensä omalle kohdallemme.
Pilvet ovat tärkeitä, jotta saamme vettä ja sato kasvaa. Mutta pilvet eivät anna vettä ennen kuin ne ovat täynnä. Emme voi vaikuttaa siihen. Näin käyttäytyvät myös muruset. Kysymys ”milloin” ei kuulu ihmiselle.
Kuolleella raha, rakkaus ja kiihko ovat kadonneet. Meillä, jotka vielä elämme, on vahva luottamus Jumalaan, mutta seuraavana päivänä kysymme, miksi Jumala rankaisee. Meilläkin optimismi ja pessimismi käyvät keskinäistä taistelua.
Jumala muovasi ihmisen maan tomusta ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen. Näin ihmisestä tuli elävä sielu. Jumala ei päästä meitä käsistään. Tämä kannattaa muistaa, kun tulee epätoivon hetki.
Hiljaisuuden päivä
Kuolema on aina läsnä: se tulee vastaan TV:ssä, somessa, elokuvissa, lehdissä, lasten videopeleissäkin. Etäältä ja viihteenä sitä pystyy tarkastelemaan, mutta omaan itseen kohdistettuna aihe on kielletty. Pelkäämme ja pakenemme sitä. Vanhenemista pyritään torjumaan, koska on hyväksyttävämpää olla nuori ja terve kuin vanha ja sairas.
Konkreettisena keinona pelon selättämiseksi voivat olla säännöllisesti toistuvat hyvän kuoleman harjoitukset. Isä Mis tähdensi, että omat asiat voi järjestää kuntoon, unohtuneisiin sähköposteihin voi vastata, laiminlyötyjen tuttujen kanssa voi keskustella tai pyytää heiltä neuvoja. Pitkä lenkki rauhoittaa ja samalla voi pohtia omia asioita, tutkiskella omaatuntoa ja valmistautua rippiin ja messuun.
Keskeistä on kuitenkin löytää itsestään vastaukset Jumalan ihmiselle esittämään kolmeen kysymykseen:
”Missä olet?”
Missä minä olen omassa elämässäni? Hyväksynkö valintojeni seuraukset? Missä on sydämeni ja mikä on aarteeni? Kristus on kanssamme kaikki päivät, mutta olenko silti yksin ilman sitä valoa, joka paljastaa Kristuksen kasvot?
Muistuta itseäsi siitä, että se, joka seuraa Kristusta ei kulje pimeydessä. Kuitenkin ihminen on harvoin siellä missä pitäisi olla. Totutko pimeään, elämän korvikkeisiin ja hengelliseen muuttumattomuuteen?
Miten voisit tarttua Jumalan sanoihin ja pitää niitä köytenä, jolla uskallat laskeutua sydämesi pimeyteen? ”Jumala, auta minua löytämään itseni ja missä minä olen”.
”Missä on veljesi?”
Minä rakastan Jumalaa mutta vihaan veljeäni, elän siis valheessa. Mieti suhdettasi vihaamaasi henkilöön, rukoile hänen puolesta ja keskustele hänen kanssa. Rukoile siihen apua Jumalalta. Muista myös ottaa kiitollisena vastaan se, mitä saat muilta.
”Rakastatko sinä minua?”
Tämä oli viimeinen kysymys, jonka Jumala ihmiselle esitti. Rakastanko minä Jumalaa ja näenkö Jumalan minuun kohdistaman ehdottoman rakkauden? Kristus rakasti meitä niin paljon, että antoi henkensä puolestamme. Ymmärrämmekö tämän vai luulemmeko vain ymmärtävämme?
Isä Mis päätti mietiskelyn kertomalla, että sakramentit ovat elämämme lähde ja peili, jossa tarkastelemme itseämme. Rippi on ihmiselle laupeuden kokemus ja itsensä tuntemisen prosessi. Rippi ei ole Jumalaa varten, koska Hän tietää meistä kaiken. Hänelle ei menneisyys ole tärkeää, vaan se mikä tulee ripin jälkeen.
Rippi on lahja itsellemme.
Lämmin kiitos, isä Mis. Moni meistä tuntee sydämessään, että paljon on taas muuttunut, vaikka maailma onkin edelleen entisensä.
Paasto jatkuu ja luottavaisin ja kiitollisin mielin palaamme kotia kohti.
Christel Monni