Monsignore Vello Salon tie
Suomen-pojasta Toronton yliopiston professoriksi ja Piritan birgittalaisluostarin sielunhoitajaksi
Fides 2015/01, s. 8-10.
Kirpeänä (viime) lokakuun lopun aamuna ajamme ystäväni kanssa Tallinnan Piritan birgittalaisluostarin portille. Tyylikkään modernin luostarin vieressä kohoaa upea raunioitunut 1400-luvun luostarikirkko, joka yhä erottuu maamerkkinä Tallinnan lautalle.
Olemme menossa tapaamaan luostarin sielunhoitajaa, monsignore Vello Saloa, jolla on katoliseksi papiksi hyvin vaiherikas elämäntarina.
Vello Salo on kiireinen tavatessamme. Muutaman päivän päästä 89-vuotta täyttävä Salo on nuorin Suomen-pojista eli niistä virolaisista vapaaehtoisista, jotka osallistuivat Suomen jatkosotaan. Niinpä hän on virolaisen joukko-osaston JR 200:n veteraanien sihteeri ja valmistelee toista Suomen-poikien matrikkelia. Joten on luonteva kysyä keskustelun aluksi, kuinka paljon Suomen-poikia kaikkiaan oli?
”Meillä on kirjoissa ainakin 3353. Puolet heistä lähti länteen sodan jälkeen. Nyt on tiedossa, että 300 miestä on vielä elossa. Virossa on 88 miestä, jotka yhä pysyvät pystyssä. Hyvä oli se näkkileipädieetti, joka meillä aikanaan oli, kun kymmenen prosenttia miehistä on vielä elossa. Vanhin oli juuri Helsingissä kuollut 104-vuotias ja nuorin on 88 vuotta.
Viidestäkymmenestä miehestä me emme tiedä mitään.”
Kun olemme Piritan birgittalaisluostarissa, niin puhumme aluksi hieman sen upeasta historiasta, joka alkoi jo 1400-luvulla.
”Vuonna 1407 tällä paikalla ei ollut mitään. Sitten rakennettiin luostarin kirkko, joka valmistui vuonna 1436. Se näkyi, kun lähestyi mereltä. Kirkko oli suurempi kuin Tallinnan kirkot. Ehkä he halusivat näyttää, että ritarit ovat muuta kuin kauppamiehet. Luostarissa oli ensimmäinen suuri ammattikuoro, jolla oli kolme viiden tunnin konserttia päivässä. Sitä kesti 150 vuotta ja sitten tuli hyvä naapuri ja lopetti laulun.”
Vello Salo viittaa Moskovan suuriruhtinaskunnan joukkojen suorittamaan luostarin ryöstämiseen ja tuhoamiseen. Virallisen historian mukaan Piritan luostarihankkeen takana olivat juuri loistoaikaansa eläneen Tallinnan kauppiaat, jotka kutsuivat Vadstenan luostarin munkkeja neuvomaan luostarin perustamisessa. Kuten Vadstenassa myös Piritan luostarissa oli sekä miehiä että naisia.
Liivinmaalla (nykyinen Viro ja Latvia) seurasi 1600-luvulla Ruotsin valta, joka ei suvainnut katolisuutta. Sitten vuonna 1710 alue siirtyi Venäjälle. Venäjän moniuskontoinen imperiumi alkoi 1700-luvun lopulla suvaita myös katolilaisia, joita oli valloitusten myötä tullut sen alamaisiksi. Erityisesti armeijan uskonnolliset tarpeet huomioitiin. Tallinnassa sallittiin katoliset messut 1780-luvulla ja entinen dominikaaniluostarin refectorium luovutettiin katoliselle seurakunnalle vuonna 1799. Sen pohjalle Carlo Rossi rakensi 1840-luvulla Pyhien Pietarin ja Paavalin kirkon, nykyisen katedraalin.
Viron itsenäistyessä katolinen kirkko sai täydet oikeudet. Mutta sitä seurasi uskontovihamielinen neuvostomiehitys vuosien 1940 ja 1991 välillä. Tallinnan apostolinen administraattori, piispa Edouard Profittlich (1890-1942) kuoli Kirovin vankilassa. Hänen kanonisaatioprosessinsa alkoi vuonna 2004. Saksan miehitys vuosina 1941-1944 oli kristillisille kirkoille suopeampi. Katedraalisssa vietettiin tuolloin myös Wehrmachtin messuja. Vasta toisen neuvostomiehityksen jälkeen tuli uskonnonvapauden ja Piritan luostarin uuden tulemisen aika. Vello Salo jatkaa:
”Vasta neuvostomiehityksen jälkeen tuli äiti Tekla, birgittalaissisarien ylisisar, Roomasta 1993 ja sanoi, että tämä on kaunis paikka ja aloitamme toiminnan jälleen. Hän meni pyytämään Tallinnan kaupungilta, että rauniot saataisiin takaisin, mutta vastaus oli ei, sillä meidänhän pitäisi rakentaa sitten uudet rauniot. Ja sisaret ostivat vierestä kaistaleen omaa maata ja rakensivat uuden luostarin. Piritan vanhaan luostarikirkkoon mahtuu väkeä vaikka kuinka. Piritan festivaalissa, joka ei ole meidän vaan kaupungin tapahtuma, siihen mahtuu 1500 ihmistä. Meidän uuden luostarin kappeliin mahtuu 60 ihmistä, mutta kyllä jouluna ja pääsiäisenä ihmisiä on enemmän. Ja tämä on ainoa kirkko Piritalla. Pirita on Virossa ainoa kaupunki tai kaupunginosa, jolla on perustajan nimi: Birgitta – Pirita. Ja meillä on yhä Virossa käytössä tytönnimi Piret. Täällä ei ole koskaan ollut muuta kirkkoa kuin luostarikirkko. Silloin, kun vanha luostarikirkko oli raunioina, ei ollut yhtään kirkkoa, mutta nykyisin luostarikirkko on ainoa Piritalla, jossa asuu noin 17 000 ihmistä. Neuvostoaikana ei tietenkään kirkkoon saanut mennäkään, koska se oli ateistista aikaa ja kirkossakäynnistä rangaistiin.”
Nyt on aika kysyä, miten Vello Salo päätyi Piritan uuden luostarin sielunhoitajaksi.
”Oikeastaan se ei ollut minun päätökseni, vaan sota vei minut Roomaan vuonna 1945. Siellä otin yhteyttä Suomen Vatikaanin lähetystöön, jossa oli lähetystösihteerinä Göran Stenius, kirjailija ja katolilainen. Minä en tiennyt katolilaisista yhtään mitään. Kerroin että olen palvellut Suomen armeijassa ja kysyin, mitä voisin tehdä. Hän vei minut ensimmäiseksi yöksi birgittalaisluostariin, Rooman Casa di Santa Brigidaan.”
Hämmentynyt virolaispoika ei ensin ymmärtänyt luostarin päälle mitään.
”Siellä oli outoja ämmiä enkä minä heistä tiennyt. Mutta sitten aloin ajatella, mitä elämälläni tekisin. Olin suuri murhaaja. Isäni oli kaatunut taistelussa venäläisiä vastaan, kun minä olin Suomessa aliupseerikoulussa, ja minä päätin, että ammun ne kaikki 80 miljoonaa. Olin raskaan konekiväärijoukkueen johtajana sodassa, vaikka olin vasta 18-vuotias. Birgittalaisten talo oli täynnä juutalaisia. Olin ollut myös Saksan armeijassa, koska se oli ainoa armeija, joka ampui oikeaan suuntaan. Olin jo kahden armeijan sankari 19-vuotiaana. Juutalaiset sanoivat, että olimme tappamassa juutalaisia. Saksan armeijassa en ollut kuullut juutalaisten tappamisesta mitään. Ja sitten meni päivä tai pari ja aloin ajatella, että parempi on auttaa kuin tappaa.”
Tässä välissä kannattaa kertoa, miten monsignore Vello Salo päätyi juuri Roomaan. Hän oli Suomen-poikien kotiin paluun jälkeen osallistunut virolaisten omaan yritykseen puolustaa Tallinnaa neuvostojoukkoja vastaan. Saksalaiset eivät hyväksyneet tätä toimintaa ja vangitsivat Salon tovereineen. Hänet vietiin laivalla Saksaan, jossa hän liittyi armeijaan.
”Olin Sleesiassa keväällä 1945. Siirryin Tshekkoslovakiaan, koska tunsin Prahan ja jouduin keskelle ’tshekkiläistä helvettiä’. Tshekit lupasivat säästää antautuvat Saksan armeijan sotilaat, mutta aseiden luovuttamista seurasikin usein teloitus. Päädyin miliisin käsiin ja keksin kuulustelussa tarinan, joka ehkä pelasti minut. Sanoin olevansa puolittain italialainen, ja niinpä sain passitukseen Italiaan lähetettävään kuljetukseen. Latinan kielen taidon pohjalta opettelin italialaisten matkakumppanien kanssa italian kieltä kuljetuksen aikana.”
Mutta takaisin siihen, miten Vello Salo päätyi Piritan birgittalaisluostariin.
”No sitten on pitkä juttu, miten tulin papiksi ja kaikki muu. Kun Piritan konventti perustettiin uudestaan vuonna 2001, kysyin äiti Teklalta tarvitaanko siellä pappia. No tarvitsivat. Ja tämä on koko tarina. En rakentanut tätä taloa, mutta olin sen ensimmäinen asukas. Ainoa asia on, että tunsin autuaan äiti Elisabethin, uuden birgittalaisten sääntökunnan, johtajan. Ja nyt kaikki kysyvät hänestä, millainen hän oli, mitä hän söi ja niin edelleen. Olisinpa tiennyt. Olisin kirjoittanut asiasta. Mutta niin mä jouduin tänne. Itse asiassa olen Saksan Münsterin hiippakunnan, jossa myös asuin kauan, pappi eikä minulla ole ollut Virossa mitään kirkollista virkaa. Olen eläkkeellä oleva pappi. Täällä oli suomalainen turistiryhmä, jolle aukaisin oven ja joku kysyi olenko täällä vahtimestarina. Vastasin, etten ole vahtimestari vaan olen valitettavasti vain kappalainen.”
Luostarissa toimii vierastalo, jolla on tärkeä merkitys.
”No koko meidän tärkein tavoitteemme liittyy vieraanvaraisuuteen. Siinä me eroamme hotellista. Sen, minkä teette yhdelle pienimmistä, sen te teette minulle. Näemme Herran vieraissamme. Täällä on tarjolla rauha, rakkaus ja ilo.”
Vello Salo ei ole tehnyt elämäntehtäväänsä vain sielunhoitajana, vaan hän on eksegetiikkaan erikoistunut teologian tohtori ja Toronton yliopiston emeritusprofessori.
Siksi oli paikallaan kysyä, miten hän päätyi opiskelemaan eksegetiikkaa?
”No ensinnäkin oli ajatus ja sitten äiti Elisabethin rukoukset. Jo ensimmäisinä päivinä tulin ajatukseen, että parempi oli auttaa kuin tappaa. Olin luostarissa tutti fare, kaiken tekijä, puutarhuri.
Kävin joka aamu myös polkupyörällä Vatikaanissa hakemassa litran maitoa. Koska talomme isäntä kuului diplomaattikuntaan, hänellä oli oikeus saada paavillisten lehmien maitoa. Oli hieno pyöräillä kuusi kilometriä aamuisin kaikessa rauhassa. Nyt olisi liian paljon liikennettä. Mutta mistäs minä harhauduinkaan?…”
No siitä eksegetiikasta!
”Niin. No sitten olin myös hollantilaisen pappisseminaarin palveluksessa. Osasin saksan kieltä, mutta opettelin myös hollannin kieltä. Kerran siellä oli vieras, joka sanoi, että olet älykäs poika, haluaisitko opiskella jotain. Sanoin että kyllä, mutta miten. Hän sanoi, että voi järjestää minulle stipendin. Ja niin tulinkin Sveitsiin Fribourgin katoliseen yliopistoon vaikka ensin opiskelin fysiikkaa, sillä kotonakin olisin halunnut tulla insinööriksi. Ja siellä yliopistossa oli ihmisiä muistakin Euroopan maista ja he saivat apua Sveitsin katolilaisilta. Keskustelimme, miten voitaisiin rakentaa uutta Eurooppaa niin, ettei tulisi sotia, sillä olimme olleet sodassa aika lailla. No sitten tuli esiin, että se, mitä Virossa tarvittiin eniten, oli hyvä Raamatun käännös, Jumalan sana. Sillä meillä ei ollut hyvää Raamatun käännöstä. Siksi lähdin opiskelemaan eksegetiikkaa ja toimin myöhemmin eksegetiikan professorina. Neljä vuotta olin Irakissa ja sitten 18 vuotta Toronton yliopistossa. Täällä Virossakin kirjoitan ja käännän.”
Vello Salo suoritti tohtoriopinnot Rooman Pontificium Institutum Biblicumissa ja väitteli siellä vuonna 1976 tohtoriksi foinikialais-heprealaisista sanapareista.
Olin kiinnostunut kuulemaan Irakin ajasta. Vello Salo oli Mosulin seminaarissa 1960-luvulla. Nyt sieltä on tullut paljon ikäviä uutisia. Mosulin kristitty väestö on ajettu pois kaupungista. Minkälaista oli kristillinen elämä kaupungissa silloin, kun Vello Salo oli siellä professorina?
”No aika rauhallista sanoisin. Sellainen normaali muslimi on samanlainen kuin normaali kristitty, ei ollut mitään ristiriitaa. Siellä oli silloinkin sellainen paikallissota kurdeja vastaan. Meidän seminaarissa oli kurdiopiskelijoita, jotka eivät olleet käyneet kotonaan viiteen vuoteen, kun olivat sellaiselta alueelta, missä ei voinut käydä, sillä silloin tuli merkityksi mieheksi. Mosul oli ihan kuin kurdikaupunki ja kaikki olivat kurdien kansallispuvussa, jotta näyttäisivät keitä ovat.
”Mutta nyt on kaikki epävarmaa. Näyttää siltä, että kun irakilaiset eivät saa käsiinsä amerikkalaisia, he katsovat että te olette kristittyjä ja otamme teidät. Nyt pakolaisia on tuhansia, kymmeniä tuhansia, jotka ehkä ovat ulkomailla rauhassa. Mutta ne, jotka jäävät, elävät kuolemanpelossa. En tiedä, onko minun oppilaitani murhattu. Nyt juuri tuli tieto Kalifornian kautta, että pikkukaupungissa, jossa olen käynyt ja jossa minulla on ystäviä, tapetaan pikkulapsia. No se on kauheaa.”
Vello Salo perusti 1961 kiertokirjeen Maarjamaa, Marianmaa, mutta jo sitä ennen hän oli Vatikaanin radion vironkielisten lähetysten toimittaja.
Näin hän kuvaa toimittajan uraansa:
”Kun aloitin teologian opintojani Pontificia Università Gregorianassa vuonna 1948, soitin Vatikaanin radion johtajalle. Sanoin että teillä on latvialaisia ja liettualaisia lähetyksiä. Ehkä joskus voisi olla jotakin viroksikin. Varmasti, hän sanoi. Olemme etsiskelleet sopivaa henkilöä, mutta emme ole löytäneet. Milloin voisitte aloittaa? No tämä oli aika yksinkertaista sanoa, mutta olin 21-vuotias eikä minulla ollut radiokokemusta. Mutta niin jouluna 1948 olin siellä radiossa ja ikkunat olivat auki. Teknikot sanoivat, että tämä on maailman ainoa radio, jossa linnuilla on vapaa sana. Nyt se olisi mahdotonta, koska on niin kova liikenne. Mutta näin aloitettiin, ja tein niitä lähetyksiä monta vuotta. Myös koko Vatikaanin II kirkolliskokouksen ajan.”
Maarjamaa-kiertokirjeelle oli käytännöllinen tarve.
”Virolaisia katolilaisia kyllä oli, mutta heitä piti etsiskellä. Siksi perustettiin tämä lehti Maarjamaa. Marianmaa, mikä on ollut Viron nimi jo 800 vuotta ja pian on juhlavuosi. Vuonna 1215 kastettiin paljon ihmisiä ja silloin oli kirkolliskokous, jossa oli kaksi täkäläistä piispaa. Uuden kirkon tulo oli ilmassa. Merkillinen vuosi ja siitä on nyt 800 vuotta. Ja meidän on nyt ajateltava, miten rakennamme kirkkoa nyt. Olen laittanut Maarjamaan numeroita verkkosivuille.” Vuonna 1215 paavi Innocentius III todellakin totesi Henrikin Liivinmaan kronikan mukaan Riian piispalle, että on osoitettava samaa innokasta huolenpitoa Äidin maata kuin Pojan maata kohtaan, rinnastaen näin Liivinmaan ja Pyhän maan.
Mutta puhuimme myös tovin katolisuuden asemasta nyky-Virossa. Miten monsignore Salo arvioi katolisen kirkon tilannetta?
”Jokainen alku on vaikeaa. Viisikymmentä vuotta oli ateistista miehitystä eikä kirkollisesta historiasta saanut puhuakaan. Nyt on niin, että suomalainen on kirjoittanut Viron historian. Meillä ei ole kirkkohistoriaakaan. On vain ateistin kirjoittama luettelo kirkon synneistä. Suomessa on neliosainen kirkkohistoria. Meillä ei ole mitään. Ehkä joku suomalainen kirkkohistorioitsija säälistä kirjoittaa Viron kirkkohistorian. Mutta tällä välin minä olen kirjoittanut lyhyen kirkkohistorian, Marianmaan historian, ja yritän saada sen valmiiksi ensimmäiseksi adventtisunnuntaiksi.”
Virossa kristillisyyden tila näyttää yleensäkin huonolta. Tutkimukset osoittavat, että Viro ja Tshekki ovat Euroopan uskonnottomimpia maita. Mitä mieltä monsignore Salo on tästä?
”En kyllä ole samaa mieltä. Meillä oli väestölasku, jossa kysyttiin myös suhdetta uskontoon. Melkein kaikki vastasivat tähän kysymykseen. Minua kauhistutti että melkein 60 prosenttia vastasi, ettei heillä ole mitään uskontoa. Mutta sitten kolmannes sanoi, että heillä on uskonto. Meillä on noin kolmannes ihmisistä kristittyjä kuten muuallakin. Mutta uskonnollisuus ilmenee Virossa toisin kuin jossain muualla. Virolainen ei ole fanaattinen kirkossaistuja.
”Virossa ekumeeninen ilmapiiri on varsin hyvä. Jos kristityt tekevät hyvää se herättää hämmästystä. Neuvostoaikana oli poliittisesti korrektia ajatella, että kristityt eivät tee mitään hyvää. Meillä on jo 25 vuotta toiminut Viron kirkkojen neuvosto ja se tekee hyvää työtä. Sanoisin että kristillisen kirkon asema on hyvä Virossa.”
Monsignore Salo sanoi taannoin virolaislehden haastattelussa, että hän ei ole koskaan epäillyt Jumalan olemassaoloa eikä hänellä näin ole takanaan suurta kääntymystä. Oliko hänen lapsuudenkotinsa uskonnollinen?
”Tämä tulee hyvässä yhteydessä. Sillä mitä tämä uskonto oikein on? Vaikka olinkin kastettu ja kristillinen, olin sodassa ampumassa 80 miljoonaa ryssää. Mutta minulle on aina ollut selvää, että kaikki, mitä on ympärillämme, kertoo Luojasta. Ilman häntä kaikki on älytöntä. Se on tullut itsestään.”
Pohja siis on ollut jo ennen Rooman vuosia?
”No kaikki on tullut selvemmäksi. Minut on kastettu ortodoksisessa kirkossa. Siihen aikaan vannottiin, että hylättiin kaikki skismaattiset suunnat. Kun olin ollut vuoden Roomassa, minut otettiin katolisen kirkon täyteen yhteyteen. Enkä enää halunnut ampua ketään, ei ryssiä, ei kiinalaisia, eikä mustia, ei ketään.”
Kysyin monsignore Vello Salolta lopuksi, mitä hän vielä haluaisi sanoa Fideksen lukijoille?
”No niin. Meillä on Piritan uusi luostari, jonne ihmiset voivat tulla miettimään kirkkojen yhteyttä. Yhteys on tärkeää, sillä Kristus sanoi, että siitä te tunnette minun oppilaani, että he rakastavat toisiaan. Tässä on sellainen paikka olemassa. Mutta sitä ei käytetä niin paljon kuin voitaisiin. Tämä on ihannepaikka rippikoululle, ja Loimaalta on käynyt rippikoulu jo monta vuotta. Ja he ovat myös sitä mieltä, että tämä on ihannepaikka. Mutta myös vanhoille, kuten te olette. Nyt veitte rahanne muualle. Annatte meidän kuolla nälkään. Ainakin katolilaisten pitäisi tukea omiaan.
”Meillä käy pyhiinvaeltajaryhmiä, joilla on pappi mukanaan, ja he käyttävät meidän kappeliamme messuun, mutta eivät yövy täällä. Ensimmäiset kahdeksan vuotta suomalaisia kävi täällä hyvin, mutta sitten tuli niin sanottu suuri kansainvälinen lama eikä ihmisiä ole enää käynyt niin kuin ennen.”
Siihen totesin että Pirita olisi ihanteellinen paikka myös suomalaisille retrettiä varten, mutta monsignore Salo oikaisee sanavalintaani:
”Tässä minä arvostelen virolaisena teitä suomalaisia. Retretti on vieras sana. Olen luonut sen sijaan viron kieleen sanan süvi eli syventyminen. Sanaa on käytettykin, mutta se ei ole vielä sanakirjoissa. Siis syvennytään, mennään syvemmälle, ollaan läsnä, eikä mennä pois. Ensimmäinen askel on, että mennään rauhalliseen paikkaan, ja sen voi tehdä yksin. Saksassa on hyvä sana Heimkehr, kotiinpaluu.”
Vello Salo palaa vetoomukseensa Piritan luostarin käyttämisestä.
”Vanhoissa katolisissa maissa, esimerkiksi Saksassa, on piispainkonferenssissa vielä vastustusta pyhiinvaelluksille periferiaan. Suomi on samassa asemassa kuin me. Turussa on birgittalaisten vieraskoti, mutta se ei ole vielä hyvin tiedossa. Tässä asiassa on tekemistä.”
Aulis Kallio
Verkkosivuja:
Maarjamaan verkkosivut: http://salo.pri.ee
Piritan luostarin verkkosivut, myös
englanniksi: www.piritaklooster.ee
Katolisen kirkon verkkosivut, myös
englanniksi: www.katoliku.ee
