Viime vuosikymmeninä on puhuttu paljon ”uudesta evankelioinnista”. Mitä se on, miten sitä toteutetaan ja keitä se koskee? Tässä kirjoituksessa vastaan näihin kysymyksiin. Käytän apunani ennenkaikkea pyhän paavi Paavali VI:n kiertokirjettä evankelioinnista. Kiertokirjeen nimi on Evangelii nuntiandi. Paavi Franciscus kutsui sitä evankelioinnin magna cartaksi.
.
Mitä on evankeliointi?
Evankeliointi on hyvän sanoman julistamista tarkoituksena tuoda ihmiset Jeesuksen Kristuksen ja hänen kirkkonsa yhteyteen. Evankeliointi vaikuttaa ihmisten kautta kulttuuriin ja sen instituutioihin, niin että ne muuttuvat (vrt. Hardon).
Ilmaisua ”uusi evankeliointi” käytti ensimmäisen kerran paavi Johannes Paavali II. Käsitettä ei ole kovin tarkasti määritelty. ”Uudella” on viitattu paitsi:
– uuteen kulttuurilliseen tilanteeseen
– myös kirkon uudistuneisiin pyrkimyksiin vastata uusiin haasteisiin
Tässä mielessä Vatikaanin II kirkolliskokous kutsuttiin koolle ”uuden evankelioinnin” vuoksi, vaikka käsite olikin silloin tuntematon:
”On tarpeen, että … varma ja muuttumaton oppi, jolle on annettava uskollinen suostumus… esitetään tavalla, jota aikamme vaatii” (Paavi Johannes XXIII, kirkolliskokouksen avauspuhe – Gaudet Mater Ecclesia, 6)
Joku voisi tosin kysyä, onko maallistumisessa enää mitään uutta. No, mikäli ei ole, sitä enemmän tarvitaan uutta evankeliointia sanan jälkimmäisessä merkityksessä.
Mikä ei ole uutta?
Evankeliumi itsessään ei muutu. Paavali kirjoitti – Pyhän Hengen inspiroimana:
”Mitään toista evankeliumia ei … ole. Jotkut vain hämmentävät teidän ajatuksianne ja koettavat vääristää Kristuksen evankeliumia. Julistipa kuka tahansa teille evankeliumia, joka on vastoin meidän julistamaamme, vaikkapa me itse tai vaikka taivaan enkeli, hän olkoon kirottu.” (Gal. 1:7-8).
Samoin ”Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.” (Hepr. 13:18).
Minkä tulisi olla uutta?
Uutta tulisi olla into evankelioida. Keinotkin voivat olla uusia: esimerkiksi nykyaikaisen teknologian hyödyntäminen (vrt. Vatikaanin II kirkolliskokous, Inter mirifica – Tiedotusvälineistä). Keinojen uutuuteen ei tule tosin takertua itsetarkoituksena: ihmisluonto on sama ajasta aikaan.
Evankeliointi ylipäänsä tähtää aina johonkin uuteen, nimittäin uudistuneeseen ihmiseen. ”Minä annan teille uuden sydämen ja uuden hengen…” (Hes. 36:26). Mutta kuten paavi Paavali VI totesi, ”uutta ihmisyyttä ei voi syntyä, ellei ensin synny uusia ihmisiä — kasteen ja evankeliumin mukaisen elämän tuoman uudistuksen kautta. Evankelioinnin tarkoitus on juuri tämä sisäinen muutos.” (Paavi Paavali VI, Evangelii nuntiandi, 18).
Kenen velvollisuus evankeliointi on?
Evankeliointi on koko kirkon tehtävä ja jokaisen uskovan tehtävä.
”Kirkko on olemassa evankelioidakseen, mikä tarkoittaa: jotta kirkko saarnaisi ja opettaisi Jumalan sanaa, jotta kirkon kautta armon lahja tulisi luoksemme, jotta syntiset sovitettaisiin Jumalan kanssa, ja lopulta jotta Kristuksen uhri tehtäisiin pysyvästi läsnäolevaksi messussa, joka on hänen kuolemansa ja kunniakkaan ylösnousemuksensa muisto.” (Paavi Paavali VI, Evangelii nuntiandi, 14)
”Kullakin Kristuksen opetuslapsella on velvollisuus omalta osaltaan kylvää uskon siementä.” (Vatikaanin II kirkolliskokous, Lumen Gentium – Kirkosta, 17)
Miten evankeliointia toteutetaan?
Evankeliointia voi toteuttaa monin tavoin. Paavi Paavali VI mainitsi ainakin seuraavat perustavaa laatua olevat keinot: oman elämän todistus; saarna; uskonnonopetus (jota varten täytyy kouluttaa osaavia uskonnonopettajia); liturgia; media ja henkilökohtainen kohtaaminen – ja lopulta hän palaa siihen, että vaikka opetus ja saarna ovat välttämättömiä, ne eivät ole kaikki kaikessa.
Evankeliointi liittyy elämään itseensä: yliluonnollinen elämä puhdistaa ja kohottaa luonnollisen elämän, jolle evankeliointi antaa uuden merkityksen. Evankeliointia ei tulekaan jyrkästi erottaa sakramenttien oikeasta käytöstä. Tietyssä mielessä evankeliointi tähtää siihen, että ihmiset ottaisivat sakramentteja vastaan aidolla uskolla, eivät passiivisesti tai vastahakoisesti (vrt. Evangelii nuntiandi, 40-47).
Esteitä evankelioinnille
Evankeliointi kohtaa nykyään haasteita, jotka nousevat esimerkiksi maallistumisesta ja uskonnollisesta relativismista (sekä kirkolliskokouksen väärästä tulkinnasta – vrt. Evangelii nuntiandi, 80).
Esimerkkejä ottaaksemme, joidenkin mielestä evankeliointi rajoittaa ihmisten vapautta. Vuonna 2007 Uskonopin kongregaatio totesi tähän liittyen:
”Tästä näkökulmasta katsoen olisi sallittua vain esittää omat ajatuksensa ja kehottaa ihmisiä toimimaan omantuntonsa mukaisesti, mutta ei saisi tähdätä heidän kääntymiseensä Kristuksen ja katolisen uskon puoleen.”
Mitä näin ajattelevat opettavat?
”Heidän mielestään riittää, että autetaan ihmisiä tulemaan paremmiksi ihmisiksi tai uskollisemmiksi omaa uskontoaan kohtaan, että rakennetaan sellaisia yhteisöjä, jotka kykenevät työskentelemään oikeudenmukaisuuden, vapauden, rauhan ja solidaarisuuden hyväksi.”
Vaikuttaa siltä, että tämän näkemyksen mukaan pelkät humanitaariset järjestöt riittäisivät. Asiakirja jatkoi:
”Jotkut lisäksi väittävät, ettei Kristusta pitäisi julistaa niille, jotka eivät häntä tunne, eikä edesauttaa heidän liittymistään kirkkoon, koska olisi mahdollista pelastua myös ilman selkeää Kristuksen tuntemista ja muodollista liittymistä kirkkoon.” (Uskonopin kongregaatio: Lähetyskäskyn seuraamisesta, 3).
Evankeliointi tai kääntymykseen tähtäävä toiminta saatetaan myös samaistaa ”proselytismiin”, jossa käytetään kyseenalaisia keinoja. Mutta uskonnonvapaudesta kirjoittaessaan jo Vatikaanin toinen kirkolliskokous lausui:
”Kirkon alkuajasta asti ovat Kristuksen opetuslapset työskennelleet käännyttääkseen ihmiset uskomaan Herraan Kristukseen, eivät käyttäen pakkoa tai evankeliumin arvolle sopimattomia keinoja, vaan ennen kaikkea Jumalan sanan voimaa.” (Vatikaanin II kirkolliskokous, Dignitatis Humanae – Uskonnonvapaudesta, 11).
Kirkon harjoittama uskontojen välinen vuoropuhelu ymmärretään sekin joskus väärin. Vuoropuhelu ei ole evankelioinnin vaihtoehto tai sen korvike; sen sijaan vuoropuhelu tulee ymmärtää, vaikka se ei ole suoraa evankeliointia, osana evankeliointia (vrt. paavi Johannes Paavali II, Redemptoris missio, 55).
Kuinka moni pelastuu?
Vuosia sitten Fides-lehden sivuilla käsiteltiin Jeesukselle evankeliumissa esitettyä kysymystä ”Onko niin, että vain harvat pelastuvat?” (Luuk. 13:23). Menemättä nyt enempää yksityiskohtiin, kirjoituksen päätelmä oli, että koska maailmassa on niin paljon hyviä ihmisiä, suurin osa pelastuu.
Tässä olisi hyvä muistaa vanhan katekismuksen opetus: hyvä ihminen on se, jolla on armo sielussaan – ja Aadamin lankeemuksen jälkeen jokainen ihminen syntyy tähän maailmaan ilman tätä armoa. Pyhittävä armo ja rakkaus kulkevat käsi kädessä. On totta, että ne ihmiset, jotka ilman omaa syytään eivät tunne Kristusta tai hänen kirkkoaan, Jumala voi Kristuksen sovistustyön ja kirkon kautta pelastaa tavalla, jonka hän yksin tuntee – mutta se ei ole vastaus kysymykseen, kuinka moni on matkalla taivaaseen.
Jeesuksen vastaus tähän kysymykseen oli: ”Kilvoitelkaa päästäksenne sisään ahtaasta ovesta. Minä sanon teille: monet yrittävät mennä sisään mutta eivät siihen kykene.” (Luuk. 13:24). Jeesuksen omien sanojen mukaan tarvitaan uudestisyntyminen vedestä ja Pyhästä Hengestä (vrt. Joh. 3:6). Sen vuoksi: kuinka suloiset ovatkaan ilosanoman tuojan askeleet! (Room. 10:15).
Kirkolliskokouksen opetus kokonaisuudessaan
Usein ihmiset muistavat kirkolliskokouksen opetuksista vain ”valitut palat”, eivät kokonaisuutta. Esimerkiksi ”evankeliumia tuntemattomien pelastumisen mahdollisuudesta” muistetaan vain seuraavan lainauksen alkuosa mutta ei loppuosaa:
”Ne, jotka ilman omaa syytään eivät tunne Kristuksen evankeliumia eivätkä hänen Kirkkoaan, mutta etsivät Jumalaa vilpittömin sydämin ja armon vaikutuksen alaisina koettavat teoilla täyttää hänen tahtoaan, jonka he tuntevat omantunnon äänestä, voivat saavuttaa iankaikkisen pelastuksen… Mutta hyvin usein ihmiset ovat paholaisen pettäminä ’ajatuksiltansa turhistuneet’ ja vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen palvellen luotua enemmän kuin Luojaa tai eläneet ja kuolleet ilman Jumalaa tässä maailmassa ja siten joutuneet äärimmäiselle epätoivolle alttiiksi.”
Kirkon vastaus?
”Sen vuoksi Kirkko pyrkii uutterasti edistämään lähetystyötä Jumalan kunniaksi ja näiden kaikkien ihmisten pelastukseksi, muistaen Herran käskyä: “Saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille” (Lumen Gentium – Kirkosta, 16).
Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa
Uusi elämä Kristuksessa on aarre, jonka Paavali sanoo ”pakottavan” evankeliointiin. Jolla on aarre, mutta joka kätkee sen maahan, sammuttaa rakkauden liekin eikä saa kiitosta.
”Jos joku, jolla on maallista hyvää, näkee veljensä olevan puutteessa mutta sulkee tältä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä?” (vrt. 1. Joh. 3:17; Matt. 25:26). Jos näin sanotaan maallisesta hyvästä, entä sitten taivaallisesta?
Paavi Paavali VI kehotti uskovia miettimään rukouksessa sitä, että heidän oma pelastuksena voi olla kiinni siitä, evankelioivatko he vai eivät:
”[Jumala] itse on käskenyt meitä omalla auktoriteetillaan välittämään tämän ilmoituksen… jos me vitkastellen, pelokkaina tai (kuten pyhä Paavali kirjoitti), ’evankeliumia häpeillen’ taikka vääriä käsityksiä seuraten jätämme sen julistamatta, voimmeko itse pelastua? Sillä se merkitsee ei mitään muuta kuin Jumalan kutsun tyhjäksi tekemistä…” (Evangelii nuntiandi, 80)
Esteet evankelioinnille nousevat jossain mielessä lopulta uskovasta itsestään. Uskovasta itsestään riippuu, kasvaako häneen kylvetty uuden elämän hyvä siemen niin, että se kantaa hyvää hedelmää.
Uudistamme intomme evankeliointiin siis lopulta uudistamalla omaa uskonelämäämme. Se on jokaiselle mahdollista. Kristuksen lupaus on edelleen voimassa.
”[T]e saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin – ja te olette minun todistajiani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka” (Apt. 1:8).
Lopuksi
Uusi evankeliointi ei tarkoita uutta evankeliumia, vaan uutta uskollisuutta samalle ilmoitukselle. Se kutsuu kirkkoa esittämään muuttumattoman totuuden tavalla, joka puhuttelee ihmisiä.
Tämä kutsu koskee meitä kaikkia. Jokainen uskova on saanut lahjan, joka voidaan joko kätkeä tai jota voidaan käyttää toisten hyväksi. Kysymys ei ole siitä, onko uskovalla tehtävä, vaan miten hän vastaa siihen.
Evankelioinnissa ei ole kyse pelkästään kirkon strategioista, vaan suostumisesta siihen, että Jumalan armo muovaa elämäämme. Pyhä Henki tekee mahdolliseksi sen, mikä näyttää vaikealta. Niin Jumala voi meidän kauttamme johdattaa ihmisiä uuteen elämään Kristuksessa.
isä Tuomas Nyyssölä
Artikkelikuva: Carl Blochin maalaus ”Vuorisaarna”, 1877
Lähteitä
- Paavi Johannes XXIII: Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen avauspuhe Gaudet Mater Ecclesia (1962)
- Paavi Paavali VI: apostolinen kehotuskirje Evangelii nuntiandi (1975)
- Paavi Johannes Paavali II: kiertokirje Redemptoris missio (1990)
- Paavi Franciscus: apostolinen kehotuskirje Evangelii gaudium – Evankeliumin ilo (2013)
- Paavi Franciscus: yleisvastaanotto 22.3.2023
- Vatikaanin II kirkolliskokous: Lumen gentium – Kirkosta (1964)
- Vatikaanin II kirkolliskokous:Inter mirifica – Tiedotusvälineistä (1963)
- Vatikaanin II kirkolliskokous: Dignitatis humanae – Uskonnonvapaudesta (1965)
- Uskonopin kongregaatio: Lähetyskäskyn seuraamisesta. Opillinen selvitys tietyistä evankeliointiin liittyvistä näkökohdista (3.12.2007)
- Synod of Bishops, XIII Ordinary General Assembly – The New evangelization for the transmission of the Christian faith, Lineamenta (2012)
- Synod of Bishops, XIII Ordinary General Assembly – The New evangelization for the transmission of the Christian faith, Instrumentum laboris (2012)
- Hardon SJ, John A.: Modern Catholic Dictionary – Evangelization