Nimeni on Rebecca, olen 28-vuotias ja kotoisin pienestä kaupungista Helsingin itäpuolelta. Niin kauan kuin muistan, olen ollut kiinnostunut kaikesta kristinuskoon liittyvästä, ja olen aina rakastanut sitä erityistä rauhan ja kunnioituksen tunnetta, joka syntyy, kun astuu katoliseen tai ortodoksiseen kirkkoon.
Erityisen vahvana mieleeni on jäänyt muisto lukioajalta, noin kymmenen vuoden takaa, kun teimme syysiltana retken Pyhän Henrikin katedraaliin. Muistan yhä, kuinka avasin raskaan puuoven ja astuin kirkkosaliin – kuinka kauniisti koristeltu tila otti minut vastaan yhdessä lämpimän, kodikkaan suitsukkeen tuoksun kanssa. Kaikki oli täynnä hiljaisuutta ja juhlallisuutta, ja iloinen ja vastaanottavainen pappi, joka otti meidät vastaan, vahvisti tunnetta siitä, että tämä oli paikka, jonne sai tulla juuri sellaisena kuin on.
Olen kasvanut vapaakirkollisessa yhteisössä ja kävin lapsena pyhäkoulua. Arvostin yhteisöllisyyttä ja mahdollisuutta tavata muita ihmisiä, jotka jakoivat saman uskon ja arvot. Silti vapaakirkolliset yhteydet eivät koskaan tuntuneet täysin omalta paikalta. Kyse ei ole muiden traditioiden väheksymisestä, vaan pikemminkin sisäisestä vetovoimasta jotakin muuta kohtaan – jotakin, mitä monet kuvaisivat ”vanhanaikaisemmaksi” ja konservatiivisemmaksi, mutta mikä minulle on tuntunut syvästi juurtuneelta, ajattomalta ja merkitykselliseltä.
Monien vuosien ajan kannoin mukanani ajatusta, että haluaisin joko katolilaiseksi tai ortodoksiksi. Opintojen, työn ja arjen vaatimusten myötä asiaan tarttuminen kuitenkin aina siirtyi. Vuodet kuluivat, ja vaikka ajatus kirkkoon liittymisestä ajoittain siirtyi syrjään, se pysyi aina taustalla – hiljaisena mutta sitkeänä muistutuksena siitä, että minun tulisi tehdä asialle jotakin.
Kului lähes yksitoista vuotta tuosta lukioajan retkestä, ennen kuin lopulta tein päätöksen. Isäni löysi täysin verkossa toteutettavan katolisen uskon kurssin, ja siitä tuli lähtölaukaus, joka innoitti minua toteuttamaan unelmani ja suurimman tavoitteeni: liittyä katoliseen kirkkoon.
Päätimme isän kanssa ottaa haasteen vastaan ja aloittaa kurssin yhdessä. Aluksi olin hyvin epäileväinen, koska kurssi pidettiin suomeksi ja kielitaitoni oli melko rajallinen. Kurssi osoittautui lisäksi hyvin intensiiviseksi, tehtäviä oli paljon, ja oli useita hetkiä, jolloin ajattelin: ”En jaksa enää.” Kielimuuri teki kaikesta entistä vaativampaa.
Mutta koska isäni kävi kurssin kanssani ja koska ryhmä oli aivan mahtava – kärsivällinen ja valmis antamaan minun ilmaista itseäni ruotsiksi – onnistuin lopulta suorittamaan kurssin loppuun. Kokonaisen vuoden jälkeen se päättyi, ja kannoin mukanani vahvaa helpotuksen ja kiitollisuuden tunnetta.
Tunne voimistui erityisesti, kun joulukuu 2025 lähestyi ja mahdollisuus tulla todella otetuksi kirkkoon oli käsillä. Muistan hermostuneisuuden – ei nimittäin ollut itsestään selvää, että voisin tulla kastetuksi ennen joulua, sillä useimmat kasteet toimitetaan pääsiäisenä. Mielessä oli lempeä mutta jatkuvasti läsnä oleva paniikin tunne: entä jos jokin menee pieleen, entä jos kaikki tämä on liian hyvää ollakseen totta.
Joulukuun 19. päivänä meillä oli harjoitus kastetta ja kirkkoon ottamista varten. Oli harmaa ja sateinen päivä, kun isäni ja minä kuljimme kivirappuja ylös katoliseen kirkkoon harjoittelemaan suurta päivää varten. Muistan, kuinka epätodelliselta kaikki tuntui – ja kuinka tuskin pystyin nukkumaan sinä yönä. Oli kuin sadat perhoset olisivat lennelleet vatsassani.
Lopulta koitti 20. joulukuuta, ja kello löi 15.30. Astuin kirkkoon yhdessä äitini ja isäni kanssa, kohti minun ja isäni suurta päivää, jolloin saisimme viimein tulla katolisen kirkon jäseniksi. Harjoittelimme vielä kerran kirkon pienessä kahvilassa ennen itse kastetta, joka alkoi kello 16.00.
Muistan erityisesti sen tunteen, kun me – yhdessä kahden muun kastettavan kanssa – kuljimme kohti kirkkosalia. Se oli voimakas, jännittävä ja mullistava kokemus – kuin olisi juossut pitkän matkan, kamppaillut askel askeleelta eteenpäin ja yhtäkkiä saavuttanut maaliviivan. Kun saavuimme kirkkosaliin, oli kasteen aika. Ilon kyyneleet valuivat, kun seisoin pää kumarassa piispan edessä ja sain vihdoin astua siihen kirkkoon, jota olin kantanut sydämessäni niin kauan.
Lämmön tunne, kun sain jakaa tämän pyhän ja elämää mullistavan hetken kahden elämäni tärkeimmän ihmisen – vanhempieni – kanssa, oli valtava. Kasteen jälkeen oli niiden vuoro, jotka oli aiemmin kastettu, esimerkiksi luterilaisessa kirkossa, tulla otetuiksi kirkkoon. Oli uskomattoman vahvaa nähdä isäni alttarilla ja ymmärtää, että olin saanut jakaa koko tämän matkan hänen kanssaan.
Liittyminen katoliseen kirkkoon tuntuu siltä kuin olisi kulkenut hiekkarantaa pitkin ja yhtäkkiä, kaiken ruskeanharmaan hiekan keskeltä, löytänyt hohtavan kultahipun, joka on aina ollut siellä mutta jonka olin aiemmin ohittanut. Se on kuin olisi löytänyt kodin – täynnä veljiä ja sisaria, joiden puuttumista en edes tiennyt kaipaavani. Pysyvä rikkaus, jota ei voi mitata rahassa.
Tänään osallistuin messuun ensimmäistä kertaa katolilaisena. Oli sanoinkuvaamaton tunne astua esiin ja vastaanottaa pyhä ehtoollinen. Ajatella, että minä, aivan tavallinen ihminen, olen saanut osakseni tämän armon ja löytänyt tämän kultahipun elämän hiekasta – jotakin, joka on arvokkaampaa kuin kaikki maailman rahat.
Rebecca Sjöblom