”Me tahdomme kulkea Hänen polkujaan” 

Dominikaaneista ja sääntökuntaelämästä

Pitkän valmistautumisen jälkeen annoin viime vuoden elokuussa ikuiset lupaukset dominikaanien sääntökunnassa Pyhän Henrikin katedraalissa: sääntökuntamme kolmantena suomalaissyntyisenä veljenä reformaation jälkeen, mutta ensimmäisenä, joka pääsi antamaan lupauksensa Suomessa ja suomen kielellä. Huomattavampi eroavuus veli Martti Voutilaiseen ja Gabriel Salmelaan on, että annoin ikuiset lupaukset sääntökuntamme termein ko-operaattoriveljenä: en ole pyrkimässä kohti pappisvihkimystä.

Tämä luonnollisesti johti muutamankin henkilön kysymään, että mitä se ’ko-operaattoriveljeys’ nyt sitten oikein tarkoittaa. Kysymys on hyvä, koska ei siihen mitään helppoa ja tyhjentävää vastausta voi antaa. Jotain voin kuitenkin yrittää sanoa.

Suomeksi olisi ehkä selkeämpää puhua maallikkoveljeydestä, vaikka termi onkin hämäävä: katolisten sääntökuntien veljet ja sisaret eivät ole osa Kirkon hierarkista rakennetta, joka perustuu vihkimyksen sakramenttiin, mutta ovat osa Kirkon elämää sellaisella tavalla, että heitä ei tavata kutsua maallikoiksi. Dominikaanien sääntökunnassa kaikki veljet antavat samat lupaukset ja kaikki ovat ensisijaisesti veljiä, mutta silloin kun sillä on jotain merkitystä, voidaan puhua pappisveljistä ja ko-operaattoriveljistä tai vaikka maallikkoveljistä: olen maallikko suhteessa vihkimyksen sakramenttiin, vaikkakaan en Kirkon ja sääntökunnan elämään. 

Valitettavasti suomeksi ei ole näppärää vastinetta englannin ”religious” tai ranskan ”religieux/euse” -yleisnimityksille. Munkkikaan en varsinaisesti ole, koska se tarkoittaa luostarien kontemplatiivisissa sääntökunnissa eläviä veljiä, ei apostolisten sääntökuntien kuten dominikaanit tai fransiskaanit jäseniä (joskin on myös ehdotettu, että suomeksi tuota erottelua ei tehtäisi, koska käytännössä Suomen oloissa harva näkee tuota eroa ja dominikaaniveljiäkin kutsutaan helposti munkeiksi, joten ehkä tämä pitää vain hyväksyä). Mutta ”veli Gregorius” on yhä osuvin kutsumanimi.

Hieman historiaa

Luostariperinteessä, 300-luvun erämaaisistä lähtien, suurin osa munkeista ei ole pappeja. Luostarit vihityttävät keskuudestaan pappeja riittävästi omiin tarpeisiinsa, ja monille munkeille tämä ei ole aina ollut kovin tervetullut uhraus, koska pappisvelvollisuuksien on usein katsottu häiritsevän munkkien askeettista ja kontemplatiivista elämää. Samansuuntaisella näkemyksellä monet keskiaikaiset piispat puolustivat suureellisempaa, maallisiin ruhtinaisiin verrattavaa elämäntapaansa: koska papisto työskentelee aktiivisesti maailmassa, ei se voi harjoittaa munkkien askeettisempaa elämänmuotoa.

 Keskiajalla alkoi kuitenkin myös muodostua pappisyhteisöjä, erityisesti katedraaleissa toimivia kaniikkien collegioita, joissa yhdistyi pappeus ja sääntökuntaelämä. Tällaisen jäsenenä oli myös pyhä Dominicus ennen oman sääntökuntansa, dominikaanien, perustamista, ja varhaisimmat dominikaanien säännöt on muokattu vanhemman premonstratenssien sääntökunnan säännöstön pohjalta, mutta uudella painotuksella.

Dominikaanielämän erityinen painotus on saarnaamisessa. Ja koska niin messuissa saarnaaminen kuin muutenkin oikean kristillisen opin julistaminen ja opettaminen on perinteisesti ollut pappien ja piispojen tehtävä, tarkoittaa tämä, että suurin ja näkyvin osa dominikaaniveljistä on aina ollut pappeja. Mutta samalla dominikaanien keskuudessa saarnaaminen on käsitetty nimenomaan yhteisön tehtäväksi: yhteisö ja keskinäinen solidaarisuus on olennainen osa dominikaanin elämää, ja kunkin yksittäisen veljen pyrkimyksenä tulisi olla, että yhteisö kokonaisuudessaan kykenee saarnaamaan mahdollisimman hyvin. Tämä tarkoittaa, että yhteisöissä on mukana myös veljiä, jotka eivät itse välttämättä juurikaan julista sanaa, opeta kansanjoukkoja tai saarnaa messussa, vaan muilla taidoillaan huolehtivat yhteisön hyvinvoinnista: niin hengellisestä yhteisissä hetkipalveluissa ja rukouksissa kuin fyysisestä taloudenhoidossa ja muissa käytännön tehtävissa, mahdollistaen näin toisille veljille suuremman mahdollisuuden keskittyä konkreettiseen saarnaamiseen. Näissä tehtävissä on sääntökunnan alusta alkaen toiminut suuri joukko veljiä, jotka antoivat samat lupaukset kuin pappisveljet, mutta eivät ole vihittyjä pappeja tai sellaisiksi opiskelemassa.

Dominikaanien sääntökunnan alkuaikoina kahdenlaisten veljien valikoituminen kävi lähes itsestään: jos noviisiksi haluava osasi jo lukea, tuli hänestä yleensä pappisveli, ja jos ei, odotettiin häneltä jotain muita taitoja, jotka olisivat yhteisölle hyödyksi ko-operaattoriveljenä. Myöhemmin lukutaidon yleistyessä yhdeksi rajaksi tuli osasiko noviisikokelas jo latinaa, mutta latinantaidonkin käydessä harvinaisemmaksi nämä rajat eivät enää muodostuneet luonnollisesti (mikä ei tarkoita etteikö niitä joskus pidetty yllä keinotekoisesti). Samalla konventtien tarve omavaraisuuteen väheni jatkuvasti, vaatteiden ompelusta sairaidenhoitoon, ja ulkopuolista palkattua henkilökuntaa alettiin käyttää enemmän, jolloin ko-operaattoriveljien perinteinen rooli yhteisöissä kutistui. Samalla kutistui myös veljien määrät, ja nykyisellään ko-operaattoriveljien määrä vaihtelee suuresti alueesta toiseen: maallikkoveljiä on paljon mm. Amerikassa, Puolassa ja Vietnamissa, mutta joissain muissa provinsseissa maallikkoveljet ovat lähes kadonneet tai ovat yksittäistapauksia pappisveljien keskellä.

Saarnaamisen monet muodot

Dominikaanien keskuudessa saarnaaminen on myös ymmärretty varsin laveasti, aktiviteettina joka ei rajoitu vain saarnastuoliin tai yliopistojen luentosaleihin: 

sääntökunnan karisma voi ilmetä myös muissa olosuhteissa ja muilla tavoin. Pyhästä Dominicuksesta sanottiin, että hän puhui aina joko Jumalalle tai Jumalasta, ja tämä on hyvä ohje seuraajilleenkin, mutta Jumala on sen verran suuri että hänestä on syytäkin puhua monin eri tavoin, ja joskus teot puhuvat enemmän kuin sanat.

Sääntökunnan tunnetuin maallikkoveli on pyhä Martin de Porres, joka tuli tunnetuksi karitatiivisesta työstään Perussa 1600-luvulla: Martin hoiti sairaita, keräsi almuja köyhille, perusti orpokodin jne. ja suurella myötätunnollaan sai laajaa arvostusta vaatimattomista lähtökohdistaan huolimatta. Martin de Porres on ollut esimerkkinä monelle, ja tämän tapaan monien veljien tehtävät ovat suuntautuneet karitatiiviseen työhön ja ihmisten kohtaamiseen näiden jokapäiväisessä elämässä. Varsin usein isoissa yhteisöissä voitiin huomata, että konventin portinvartijana toimiva maallikkoveli tavoitti työssään suuremman määrän ihmisiä kuin kukaan muu…

Veljien saarnaaminen voi ilmetä myös taiteellisena ilmaisuna. Taiteilijoiden esikuva sääntökunnassa, autuas fra Angelico, tunnetaan parhaiten freskomaalarina, ja veljeys korostuu nimessäkin. Angelico oli vihitty papiksi, mikä tavallaan oli poikkeuksellista, koska historiallisesti kuvataiteet olivat käsityöammatti. Näin dominikaanienkin historiassa oli yleisempää, että taidemaalareina, kuvanveistäjinä, arkkitehteina yms. työskenteli maallikkoveljiä. Ja kuvataiteilijoiden rinnalle tuli myöhemmin veljiä, jotka toteuttavat saarnaamisen tehtävää musiikin, runouden tai muiden taidelajien parissa.

Perinteinen rooli konventin jokapäiväisten asioiden pyörittäjänä ei monelle ko-operaattoriveljelle ole nykyaikana enää tuntunut riittävältä, varsinkin kun tämä rooli on huomattavasti kutistunut sääntökunnassa. Niinpä viime vuosikymmeninä osa veljistä on suuntautunut akateemiseen työhön, tutkimukseen ja opetukseen, monilla eri tieteenaloilla. Näihin kuuluu myös teologinen tutkimus ja opetus, jotka ovat aiemmin olleet vain pappisveljien osaamisaluetta. Joissain hiippakunnissa ko-operaattoriveljille on myös annettu erioikeus perinteisimpään saarnaamisen muotoon, saarnaan pyhässä messussa (ei sentään sakramenttien viettoon). 

On kuitenkin perusteltua kysyä, että jos saarnaamisen tavoissa ja sisällöissä ei ole eroja, miksi ylipäänsä olla ko-operaattoriveli. Roolien liiallinen hämärtyminen ei tunnusta Kirkon elämän ja kutsumusten moninaisuutta, ja tällaista piiloklerikalismia on aiheellistakin kritisoida. Kirkon moninaisuuden pitääkin näkyä ja kuulua, ja saarnaaminen aktiviteettina kuuluu koko dominikaaniperheelle, kaikille veljille, sisarille ja maallikoille, kullekin omasta elämästään käsin ja kunkin identiteetin mukaisesti, niin yksilönä kuin osana yhteisöä. 

Mutta mitä se on?

Ennen juhlallisia lupauksia tietysti juttelin muiden veljien kanssa, että mitä ko-operaattoriveljeys oikein on. Tällöin konventtini priori veli Philippe huomautti, että itse asiassa pappisveljistä olisi syytä kysyä samaa: vihkimyksen sakramentin ja pappeuden teologinen käsittely on keskittynyt hiippakuntapappeuteen, jossa on kuitenkin eroja sääntökuntapappeihin, erityisesti yhteisöissä eläviin. Vastaavasti sääntökuntaelämän käsittely painottuu usein kontemplatiivisiin yhteisöihin. Niinpä tämä on teologian aihe, jossa olisi tehtävää ja kehitettävää: niin parempi teologinen ymmärrys sääntökuntapappeudesta kuin myös pappisenemmistöisten sääntökuntien veljistä, jotka eivät ole pappeja. Joitain ajatuksia ja huomioita voi kuitenkin esittää. 

Jokainen kristitty, kasteen ja konfirmaation kautta, osallistuu Kristuksen papin, profeetan ja kuninkaan tehtäviin. Tämä tapahtuu kullakin omalla tavallaan, kunkin kutsumuksen kautta, joten myös painotukset ovat erilaiset. Dominikaanien konstituutiossa todetaan sääntökunnan tehtävän olevan erityisesti profeetallinen, julistaa Kristuksen evankeliumia sanoin ja esimerkein. 

Mutta tämä profeetallisuus kuuluu kaikkien sääntökuntien elämään ja luonteeseen. Sääntökuntalaiset, Jumalan kansan edustajina, ovat kutsutut suuntaamaan elämänsä ja toimintansa kohti Jumalaa, ja tästä syystä heillä on erityinen vastuu rukouksesta, niin yksityisestä kuin osallistumisesta Kirkon yhteiseen liturgiseen rukoukseen. Samalla tämä halu suuntautua täysin kohti Jumalaa tekee maailmassa näkyväksi Jumalan valtakunnan, joka on sekä vasta tulossa että jo täällä. Heidät on kutsuttu tuomaan maailmalle ilmi jumalallisen rakkauden viestiä yhteisöelämän, kristillisten hyveiden, apostolisten tehtävien yms. kautta. Ja tämä nimenomaan on mitä profeetta tekee.

Jokainen sääntökuntalainen on jo olemassaolollaan kutsuttu olemaan eskatologinen merkki (eri asia sitten kuinka selkeä ja tunnistettava kukin merkki kulloinkin on, kun se on ihmisinä piirretty). Raamatullisten profeettojen esimerkin mukaisesti jotkut tuovat viestiä myös sanoin tai jättävät jälkeensä myös kirjoituksia, mutta välttämätöntä tämä ei ole, profeetallisuus ilmenee myös muilla tavoin. Jotkut sääntökuntalaiset ovat myös pappeja, ja tällöin profeetalliseen toimintaan ja identiteettiin liittyy sakramenttien vietto, mutta tällöinkin profeetallisen tehtävän ihanteellisesti pitäisi olla mukana, ja tasapainon löytäminen tehtävien välillä ei aina ole helppoa. Ko-operaattoriveljillä (ja sääntökuntien sisarilla) painotus on selkeämpi, vaikka, kuten sanottu, jokaisella kristityllä on osallisuus myös Kristuksen pappeuteen ja kuninkuuteen.

Ja mitä tarkoittaa olla suomalainen sääntökuntaveli 2000-luvulla? Hyvä kysymys: valmiita malleja on niukasti ja muiden aikojen ja paikkojen opeissa on soveltamista. Toisaalta tämä haaste juuri onkin dominikaanien elämän keskeinen kysymys: miten Jumalan valtakunta tulisi parhaiten näkyväksi eri ajoissa ja paikoissa ja erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa.

Veli Gregorius Pehrman OP