Christel Monni kertoo matkastaan Ouluun, jossa valmistauduttiin joulun viettoon.
Perheellämme on perinteenä viettää joulu Sodankylässä Lapissa. Paikka on meille rakas. Siellä appivanhempani viljelivät ohraa ja pitivät maitokarjaa siitä lähtien, kun menivät naimisiin vuonna 1938. Talo pommitettiin sodassa maan tasalle. Anoppini, tuolloin vielä nuori perheenäiti, oli esikoisensa kanssa evakossa ja palasi tämän ollessa vuoden ikäinen. Esikoinen kuoli pian sen jälkeen tuhkarokkoon, kuten myös samanikäinen serkkupoika.
Työteliäs pariskunta rakensi uuden talon, joka valmistui vuonna 1949. Perhettä siunattiin vuosien varrella vielä seitsemällä lapsella, joista yksi lähti Ouluun opiskelemaan ja työelämään. Hänestä tuli vuosia myöhemmin aviomieheni, jonka vuoksi muutin Helsingistä Ouluun 33 vuodeksi. Siitä lähtien olen viettänyt joulut Sodankylässä. Aviomieheni on jo poistunut tästä elämästä, mutta taloa on remontoitu ja hoidettu nykypäivän vaatimusten mukaan. Rakkaassa maalaismaisemassa joulunvietto jatkuu kahden jo aikuisen lapsen kanssa.
Paluumuutin Helsinkiin kymmenen vuotta sitten, mutta minulle on vakiintunut tavaksi käydä pohjoisen reissuillani myös Nasaretin pyhän perheen kirkossa Oulussa sekä kesäisin kerran kuukaudessa vietettävässä diasporamessussa Rovaniemellä. Erityisesti joulun alla koen käynnin tärkeänä. Matkaa Oulusta Sodankylään on 350 kilometriä, ja Suomen pohjoisrajalle olisi sieltä vielä toinen, hieman pidempi etappi. Oulun seurakunta on maantieteellisesti hiippakuntamme suurin – yli puolen Suomen kokoinen – ja etäisyydet ovat vailla vertaa.
Koska en pääse kotiseurakuntani Pyhän Henrikin katedraalin jouluyön messuun, seuraan jouluyön messua Vatikaanista television välityksellä tai katson suoratoiston katedraalistamme. Ne eivät korvaa messua paikan päällä, mutta ovat silti tärkeitä, ja olen kiitollinen siitä, että tämä mahdollisuus on meille ja monelle kaukana asuvalle suotu.
Tänään sain jälleen käydä Pyhän perheen kirkossa. Mietin sinne mennessäni, olisiko vuosien takainen tuttavani Lucia paikalla. Olihan hän, ja jälleennäkeminen oli sydämellinen. Lucia sekä iloiset Katin, Filip, Elia ja Aaron viihtyivät seimen äärellä. Pyhän perheen jouluseimen edessä on myös hyvä asettua valokuvaan. Seimi on valtavan suuri, ja sitä tutkiessa alkaa tuntua siltä, että on itsekin mukana tapahtumissa: päivä ja yö vaihtuvat, vesiputous solisee ja tulisijassa tuli syttyy ja sammuu. Näin seimen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, ja yhä se herättää minussa lämpimiä ja turvallisia tunteita. Tällä kertaa kävin jo ennen joulua, joten Jeesus ei ollut vielä syntynyt, mutta ilmassa oli selvästi odotusta.
Kirkon tiloissa oli paljon toimintaa. Lapset harjoittelivat joulunäytelmää, takatiloissa pidettiin johdantokurssia, ja juuri päättynyt retretti oli tuonut taloon elämää. Sen piti isä Mauri, jonka kanssa oli mukava vaihtaa muutama sana. Hänkin tuli mielellään valokuvaan Pietro-pojan kanssa.
Nyt mieli on rauhallinen ja tästä on hyvä jatkaa matkaa kohti lumisempia maisemia. Jos sää kirkastuu, näemme illalla runsaasti tähtiä, ja pikkupakkanen saattaa tuoda mukanaan komeita revontulia. Tärkeintä on kuitenkin se, että huomenna on neljäs adventtisunnuntai, ja sen jälkeen on enää muutama yö siihen, kun saamme laulaa: Gloria in excelsis Deo!
Christel Monni