Pyhän Henrikin katedraalin päämessussa oli äitienpäivänä tavallista väljempää. Oletan, että moni juhlisti äitienpäivää kotona perheen kesken ja sukulaisissa. Jumalan sanan liturgia, mutta erityisesti messua viettäneen veli Marie-Augustinin saarna (ks. alla) herätti jälleen pohtimaan elämää pintaa syvemmältä.
Äitienpäivää vietetään Suomessa aina toukokuun toisena sunnuntaina. Tänä vuonna ajankohta sijoittuu pääsiäisen loppupuolelle ja edessä on taas kirkkovuoden kohokohtia, Kristuksen taivaaseenastuminen ja helluntai. Olemme keskellä kauneinta kevättä ja katedraalin puutarhassa meidän kaikkien yhteinen äiti Maria katsoo meitä lempeästi.
Oma äitini siirtyi pari vuotta sitten seuraavaan elämään, kuten jo kauan aikaa sitten Famu ja Mummu. Vein messun jälkeen tapani mukaan äitienpäiväruusuja heidän haudoilleen. En yllättynyt, että Jumala oli taas antelias: aurinko lämmitti, linnut visertelivät ja valkovuokot olivat kukassa. Täällä Helsingissä Maunulan uurnalehdossa kirsikkapuiden kukinta oli hento ja kaunis. Hietaniemessä oli keväisen vihreää ja raikasta. Vielä oli hiljaista ennen perinteistä äitienpäivän ihmisvilinää. Messun jälkeen hautausmailla kävely rauhoitti mieltä ja tuntui, että maailma on täydellinen.
Minulla on kaksi lasta, joita rakastan ja jotka aidosti välittävät minusta, vaikka ovat jo aikuisia ja esikoinen on jo pitkään asunut toisessa maassa. Lapset eivät ole itsestäänselvyys ja moni elää toivossa, joka ei koskaan toteudu. Äitienpäivä on ehkä silloin surun päivä. Vastaavasti on niitä, jotka eivät halua ottaa vastaan sitä, mikä heille annettaisiin. Pieni ihmisenalku saattaa jäädä syntymättä, koska hänet valitaan pois. Samalla aito ja vilpitön rakkaus, minkä lapsi äidille antaisi, tulee myös valittua pois.
Olen onnellinen, että lapseni edelleen kääntyvät puoleeni, kun heillä arjen huolet painavat päälle. He voivat ottaa yhteyttä jopa keskellä yötä, koska olen heidän äitinsä. He uskaltavat näyttää tunteensa, sekä iloiset että murheelliset. He ovat päivittäin rukouksissani ja moni vastoinkäyminen on väistynyt, kun apu on tullut Jumalalta. Olen oppinut, että Jumala kuuntelee ja tekee tahtonsa mukaan ja että hän yllättää antamalla joskus vielä enemmän kuin mitä on uskaltanut lapsille ja rakkaille ystäville pyytää. Olen kiitollinen, että olen oppinut luottamaan, että asiat menevät kuten on tarkoitettu. Olen oppinut kiittämään Jumalaa päivittäin myös asioista, jotka harmittavat ja joihin olen pettynyt. Saan Häneltä niin paljon hyvää, että voin laittaa hyvän kiertämään.
Tämän takia minulle merkitsee erityisen paljon se, että voin äitienpäivänä mennä messuun, kuunnella mitä Jumala haluaa kertoa minulle ja ottaa vastaan, kun Jeesus haluaa minut ravita. Saan tervehtiä ja kiittää myös äiti Mariaa siellä puutarhassa.
Äitienpäivänä veli Marie-Augustin muisti meitä äitejä esirukouksissa. Saimme myös kuunnella saarnaa, joka liittyi kohta päättyvään pääsiäiseen.
Pyhä Henki on nyt vahvasti läsnä ja hän antaa voimaa ja elämänhalua. Kuten usein aiemminkin olen tuonut esille, sydän on taas avoin ja rakkaudelle altis.
Christel Monni
Isä Marie-Augustinin OP saarna
Pääsiäisaika päättyy parin viikon kuluttua, ja liturgia alkaa valmistaa sydämiämme Pyhän Hengen tuloon, jota juhlimme helluntaina. Tämän päivän evankeliumissa, viimeisellä ateriallaan opetuslastensa kanssa, Jeesus lupaa heille ”toisen Puolustajan” lausuessaan: ”Minä pyydän Isää antamaan teille toisen Puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki.” Tämän ”Puolustaja”-sanan taustalla on kreikan sana Parakleetti. On tärkeää ymmärtää tämän sanan merkitys oikein, sillä kyse on Jumalasta, joka antaa itsensä kokonaan meille, ja meidän autuudestamme. Huomaamme myös, että Jeesus soveltaa tätä nimitystä itseensä sanoessaan, että Isä antaa ”toisen Puolustajan”, ”toisen Parakleetin”: ensimmäinen oli hän itse, Jeesus.
Mitä tarkoittaa tämä Parakleetti, tämä sana, joka voidaan kääntää sekä ”Puolustajaksi” että ”Lohduttajaksi”? Termi liittyy oikeudenkäyttöön Jeesuksen aikana ja laajemmin Raamatun maailmassa. Tuohon aikaan ei ollut rikosprosessilakia. Kun oikeudessa joku tuli puolustamaan syytettyä, hän asettui täysin tämän rinnalle ja kohtalonyhteyteen hänen kanssaan. Hän jakoi syytetyn ilon, jos tämä vapautettiin oikeuden lopussa, mutta myös hänen rangaistuksensa, jos tämä tuomittiin, sillä asettumalla hänen puolelleen hän teki itsestään myös osallisen. Asettumalla syytetyn rinnalle puolustaja yhtyi myös hänen rikokseensa. Tässä oikeudellisessa yhteydessä syytetyn ”puolustajana”, eli hänen ”parakleettinaan”, toimiminen ei tarkoittanut asianajajan roolia nykyajan oikeudenkäynneissä, vaan se tarkoitti kirjaimellisesti solidaarisuutta. Puolustajana toimiminen tarkoittaa sitä, että annetaan yhdessä oikeuden eteen joutuneen kanssa niin paras kuin pahinkin – aina kuolemaan saakka, kuten näemme profeetta Danielin kertomuksessa. Tässä mielessä Jeesus oli omiensa ”Puolustaja”: hän antoi henkensä heidän puolestaan.
Kun viimeisen ehtoollisen jälkeen sotilaat tulivat pidättämään hänet, hän astui väliin sanoen: ”Minua te etsitte, antakaa näiden mennä rauhassa”, ja näin hän pelasti opetuslastensa hengen. Mutta hän teki vielä enemmän: inkarnaatiossaan eli tulemalla ihmiseksi Jumalan Poika tuli solidaariseksi koko ihmiskunnan kanssa, otti osakseen meidän ihmisyytemme ja jakoi sen kohtalon, kuoleman, syntiemme sovitukseksi, jotta hän antaisi meille iankaikkisen elämän. Tätä me vietämme jokaisessa eukaristiassa.
Viimeisellä ateriallaan, jättäessään opetuslapsensa, Jeesus lupaa ”toisen Puolustajan”, ”toisen Parakleetin”. Tämä lupaus ei koske vain niitä ystäviä, jotka istuivat pöydän äärellä hänen kanssaan sinä iltana. Se koskee myös meitä. Me tarvitsemme Puolustajan. Sota on Euroopassa aivan ovellamme, se riehuu muualla maailmassa, ja me tunnemme jo sen seuraukset. Pahan juuri on tunnettu; se on aina sama: armoton taloudellinen ja rahallinen kilpailu, alueellisen tai aineellisen voiton tavoittelu, vallanhimo ja valloitusunelmat. Jokainen ammentaa katkerasta pahuuden lähteestä, kuten toisen pelosta, kateudesta, halveksunnasta tai vihasta. Kaikki tämä ruokkii vihaa – ja se on vastakohta sille, mitä Jeesus pyytää, eli rakkaudelle. Tämän päivän ilosanoma on se, että Jumala antaa meille itsensä Puolustajaksemme nykyisen taistelun keskellä. Sellainen on Pyhä Henki, Totuuden Henki, voiman ja anteliaisuuden Henki, kaikki nämä Pyhän Hengen nimet, joita helluntain liturgiassa hänestä lausutaan.
Mutta Pyhä Henki, Parakleetti, ei ole vain puolustajamme – hän on myös lohduttajamme. Kun seisoo syyttäjiensä ja tuomariensa edessä, se toinen henkilö, joka tulee syytetyn rinnalle tukemaan, rohkaisemaan ja neuvomaan häntä, toimii lohduttajana. Ystävä tai läheinen, joka asettuu uhatun rinnalle, auttaa häntä kestämään koettelemuksen keskellä, löytämään uudelleen elämisen rohkeuden, toivon voiman ja sydämen rauhan, ja siten löytämään uudelleen arvokkuutensa Jumalan lapsena maailman silmissä. Näin Pyhä Henki on meidän lohduttajamme, sillä hänen läsnäolonsa antaa meille voimaa ja elämänhalua. Tämä lohdutus ei ole samaa kuin lapselle annettu halaus tai syleily tai rakastavaisen hienovarainen huomionosoitus, vaan se on läsnäoloa: sitä Pyhän Hengen läsnäoloa, jonka Jeesus lupasi meille antaa.
Kaiken lohdutuksen lähde on Jeesuksen Hengen läsnäolo keskellämme ja jopa meissä siitä päivästä lähtien, kun meidät kastettiin. Tiedämme, kuinka arvokas tämä läsnäolo on: se ylittää tavalliset rohkaisun sanat ja kaikki ystävyyden osoitusmerkit, sillä siinä Jumala itse antaa meille oman olemuksensa. Kyse ei ole moraalista, käskyistä, oikeuksista tai velvollisuuksista, vaan Jumalasta, joka antaa itsensä meille tavalla, joka ylittää kaiken anteliaisuuden. Hän on puhdas läsnäolo. Hän on valon ja totuuden läsnäolo. Voiman ja lempeyden läsnäolo. Läsnäolo, joka antaa innostusta ja lepoa. Läsnäolo, joka avaa tulevaisuuden ja vie kaiken täyttymykseensä. Rakkauden läsnäolo, joka on Jumala itse. Hiljaisuuden ja rauhan läsnäolo. Aamen.
isä Marie-Augustin OP