[Tässä nettiartikkelissa on mukana myös ne osat artikkelia, jotka jätettiin tilan säästämisen takia pois paperilehdestä.]
Matkakertomus Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnasta
22.–24.11.2024
Kirkkovuosi lähenee loppuaan ja tuiskuaa lunta. Ystäväni kanssa käymme Tähtitornimäen kukkulan yli ja saavumme hyvissä ajoin perjantai-illan adoraatioon. On huojentavaa istahtaa hiljaisen kirkon rauhaan ja laskea painava laukku lattialle. Isä Joosef asettaa monstranssiin konsekroidun – pyhitetyn – ehtoollisleivän, Kristuksen ruumiin. Suitsutuksen tuoksu leviää alttarilta koko kirkkosaliin. Kirkkokansa polvistuu. Levollisen hiljaisuuden vallitessa palvomme Herraamme sydämissämme hiljaa rukoillen ja mietiskellen. Herra koskettaa sisimpäämme hiljaisuudessa.
Kello kilahtaa. Iltamessu pyhän neitsytmarttyyrin Cecilian muistoksi alkaa. Katedraaliseurakunnan kirkkoherra, isä Jean Claude Kabeza, ja kappalaiset, isä Joosef Dang ja isä Amando Dee Di, punaisissa kasukoissaan diakoni Marko Pitkäniemen ja messupalvelijoiden saattelemana asettuvat kuoriin. Näin voi olla vain arkipäivän messussa, sillä sunnuntaisin seurakunnan pappeja odotetaan messun viettoon monissa eri paikoissa. Kirkkovuoden viimeisenä sunnuntaina, Kristuksen, kaikkeuden Kuninkaan, juhlapyhänä, messua vietetään Pyhän Henrikin katedraalissa seitsemän kertaa ja lisäksi sitä vietetään Kalliossa sekä Tikkurilassa.
Perjantain iltamessu: Herra ravitsee ja virvoittaa nääntyneen
Isä Joosef ja isä Amando ovat Pyhän Henrikin seurakunnan kappalaiset, mutta heille on uskottu myös ympäri Suomea asuvien vietanamilaisten ja burmalaisten sielunhoito. Isä Amandon tapasin kuluneena vuotena jo Jyväskylässä, josta hänet on siirretty Helsinkiin. Kappalaiset matkustavat kolmena viikonloppuna milloin Turkuun, Jyväskylään, Vaasaan, Pietarsaareen, Kuopioon, Rovaniemelle ja Savonlinnaan. Isä Joosef kertoo, että vietnamilaisia on Suomessa niin paljon, että hän opettaa vuosittain kaksi johdantokurssia ja avioliittokurssin 2–4 kertaa vietnamiksi. Lisäksi hän opettaa suomeksi Henrikin ja Marian yhteisellä johdantokurssilla. Henrikin papit matkustavat paljon. Isä Joosef huokaisee: ”Papin hengellisen työn lisäksi meidän kolmen papin on huolehdittava arkisesta taloudenhoidosta: siivous, ruokakaupat, pyykinpesu, ruoanlaitto… kaikki, kaikki omin käsin. Vietnamissa tällaisessa tilanteessa seurakuntalaiset tulevat pappien avuksi, erityisesti naiset, mutta Suomessa se ei käy. Joskus tuntuu, että aika ei riitä kaikkeen.” Tällaisen arjen keskellä mieleen muistuu kehotus: Kun sinulla on kiire, käytä entistä enemmän aikaa rukoukseen ja paras rukous on messun vietto. Kristuksen luo apua hakemaan.
Iltamessussa isä Jean Claude muistuttaa ravinnon tärkeydestä – niin ruumiin kuin sielun ravinnon. Lukukappaleet kertovat meille Jumalan sanan suloisuudesta ja Herran aterian hunajaisesta makeudesta. Kun on eukaristian aika, saan minäkin vastaanottaa Herramme. Silloin jokainen uupunut virvoittuu kohtaamaan arjen haasteet. Tästä on hyvä jatkaa matkaa Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnassa.
Isoveljeni perhe tarjoaa minulle yösijan koko viikonlopuksi. Matkustan heidän ja kirkon väliä julkisilla. Nyt istun ratikkaan ystäväni Merja Räsäsen kanssa. Hän kertoo hakeneensa hengellistä kotia monia vuosia. Etsintä alkoi aikanaan hiljaisuuden retriiteistä ja niiden sytyttämästä kaipuusta säännölliseen rukouselämään. Merja tutustui karmeliittahengellisyyteen Stinisseniä lukien ekumeenisten karmeliittamaallikkojen kanssa. Se ei sammuttanut Merjan hengellisen kodin kaipuuta. Karmeliittaspiritualiteetti herätti kiinnostuksen koko katolista kirkkoa kohtaan ja niin vuosia kestänyt johdantokurssin seuraaminen ja eläviin katolilaisiin tutustuminen ohjasivat Merjaa hänen hengellisellä tiellään. Syyskuussa hänet otettiin katolisen kirkon täyteen yhteyteen Pyhän Henrikin katedraalissa. Aurinkoisena lauantaina Merjan täytti suuri ilo, ja tunne on vain kasvanut: ”Uskoni on lujemmalla pohjalla. En ole yksin vaan kuulun tähän katoliseen perheeseen, jonka kanssa saan kokoontua yhteiseen messun viettoon vaikka päivittäin. Pyhän Henrikin seurakunta on ja myös tuntuu kotikirkoltani.”
Kertoessaan tapahtuneesta Merjan luterilaiset ystävät ovat yhtyneet hänen iloonsa. Uusia ystäviä Merja on löytänyt jo useita kotiutuessaan seurakunnan naistenpiiriin ja senioripiiriin. Kaikkein rakkainta hänelle on kuitenkin messu, joka kokoaa meidät kaikki Kristuksessa yhdeksi. Erotessamme hihkaisemmekin toisillemme: ”Nähdään sunnuntaina messussa!”
Vahvistusopetus: Itkeä surusta, itkeä ilosta?
Palaan lauantaiaamuna Pyhän Henrikin kirkolle talvisessa tunnelmassa. Ilma tuoksuu puhtaalta lumelta ja aurinko paistaa käydessäni sisälle seurakuntasaliin, jossa on meneillään vahvistusopetus. Vahvistusopettajat kokoontuvat 31 nuoren kanssa loppuhartauteen. Isä Marco Pasinato lukee elävästi evankeliumin kertomuksen tuhlaajapojasta. Hän saa nuoret miettimään, milloin ihminen itkee? Epätoivoisena surusta? Onnellisena ilosta? Voiko ihminen itkeä ilosta ja surusta yhtä lailla?
Vahvistusopettajat German Romera ja Raquel Alvarez ovat kotoisin Espanjan Murciasta. He saapuivat Suomeen neokatekumenaalista tietä seuraavana lähetysperheenä kahden lapsensa kanssa. Lähetysperheet ovat avoimia Jumalan kutsulle ja valmiit palvelemaan kirkkoa, minne ikinä heitä kutsutaan. Raquelin ja Germanin perheelle se on toistaiseksi merkinnyt elämää suomalaisten parissa. He asuvat Vantaalla ja työskentelevät hoitoalan avustajina Helsingissä. Seurakunnan aikaisempi kirkkoherra, isä Marino Trevisini kutsui heidät isä Marco Pasinaton kanssa vahvistusopettajiksi ursuliinisisarten avuksi.
Vahvistusopetusta annetaan yhden lukuvuoden ajan, ja sen päätteeksi on vahvistusleiri kesällä. German ja Raquel avustavat leireillä, jonne osallistuu myös aikaisemmin vahvistuksen saaneita nuoria, ”postvahvistusnuoria”. Näistä osan Raquel ja German tuntevat hyvin, sillä he ovat avanneet kotinsa ovet heille. Perjantai-iltaisin nuoria kokoontuu tutkimaan Jumalan sanaa heidän kanssaan. Sukupolvien vuorovaikutus on elävää todellisuutta kirkon suojassa. Sekä German että Raquel ovat toisen polven ”tietä kulkevia kristittyjä”. He ovat omaksuneet neokatekumenaalisen tien elämäntavakseen yli 30 vuotta sitten ollessaan itse näiden vahvistusnuorten ikäisiä. Miltei puolet tästä ajasta Pyhän Henrikin katedraali on ollut heidän kotikirkkonsa.
Ursuliinisisar Eugenia Szwedo USJK vastaa yhdessä kirkkoherran kanssa seurakunnan vahvistus- ja ensikommuunio-opetuksesta. Sisaret ovat merkittävä osa Pyhän Henrikin katedraaliseurakuntaa. Heidän pääluostarinsa sijaitsee Puolassa, Pniewyssä, mutta Suomessa heidän talonsa on fyysisesti kasvanut kiinni Henrikin pappilaan. Sisarten talon ylisisar Malgorzata Grzeskowiak USJK kertoo, että sisarkunnan karisman mukaisesti heillä on auttavat kädet, kuuntelevat korvat, rukoileva sydän ja aina lohdullinen sana ja huulillaan kaikille, jotka apua tarvitsevat. Perustajansa pyhän Ursula Ledochówskan innoittamana heidän ensisijainen kutsumuksensa on lasten ja nuorten kasvattaminen. On luonnollista, että he ovat käytettävissä seurakunnan sakramenttiopetuksessa samoin kuin koulujen tai seurakuntien uskonnonopetuksessa sekä lasten ja nuorten leireillä. Heillä on seurakunnan yhteydessä oma Pyhän Marian lastentarha, jonka kautta he luovat yhteyksiä moniin lähiseudun ihmisiin. Vaikka sisarten talo sijaitsee Pyhän Henrikin kirkon kupeessa, heidän opetustehtävänsä ulottuu muuallekin. Sisaret matkustavat kuukausittain viiteen hiippakuntamme seurakuntaan opettamaan.
Pyhän Henrikin seurakunnassa sisaret ovat mukana kaikessa, missä heidän apuaan tarvitaan. Ja sitä tarvitaan: kirkkotekstiilien huollossa, siivouksessa, kirkkosalin koristamisessa, muonituksessa, yksinäisten ja sairaiden kohtaamisessa… Lista ei lopu, mutta tärkeintä on apua tarvitsevan ihmisen auttaminen. Usein sisaria on helpompi lähestyä kuin pappia ja siksi he ovatkin tärkeä yhdyslenkki seurakuntalaisten ja pappien välillä. Sisaret huolehtivat myös toinen toisistaan ja yhteisesti omasta hengenelämästään. He viettävät säännöllistä rukouselämää kappelissaan ja heidät tapaa seurakunnan messuissa päivittäin. Kristuksen kohtaaminen eukaristiassa ja rukouksessa on heille elämän lähde. Yhteiseen rukoukseen sisaret kutsuvat kaikkia ihmisiä järjestäessään vuosittain jouluretretin birgittalaissisarten luona Turussa. Sisaret ovat aina valmiita jakamaan omastaan ja kulkemaan yhteistä matkaa lähimmäistensä kanssa.
Piispanmessu: Kristus lääkäreiden lääkäri
Tänä lauantaina vahvistusopetus on lopetettava aikaisemmin, sillä seurakuntasali tarvitaan Maltan ritarikunnan käyttöön. Daami Marta Benjumean johdolla vapaaehtoiset kattavat pöytiä ruokailua varten. Nuori lääkäri Konrad Sopyllo on tullut Seinäjoelta saakka osallistuakseen tapahtumaan. Hänen sukujuurensa ovat Puolassa, jossa hän myös opiskeli lääkäriksi. Maltan ritareihin tutustumaan hänet on kutsunut ritarikunnan Suomen alueen kappalainen, isä Peter Gebara SCJ. Päivän ohjelmaan kuuluu Konradin luento ikäihmisten terveydestä ja Lourdesin pyhiinvaelluksesta.
Konrad kertoo, että Maltan ritareiden spiritualiteetti on tiivistetty tunnuslauseessa: ”Tuitio Fidei et Obsequium Pauperum”: raviten uskoa, todistaen uskosta ja suojellen uskoa; palvellen köyhiä ja sairaita. He järjestävät vuosittain sairaiden voitelun messun Turussa ja pyhiinvaelluksen Lourdesin parantavalle lähteelle sairaita avustaen. Helsingissä he järjestävät sairaiden voitelun messun nyt ensi kertaa. Syksyllä Konrad oli Lourdesin pyhiinvaelluksella. Siellä suhde sairaisiin tuli paljon läheisemmäksi kuin arjen työssä. Se oli hyvä muistutus nöyryydestä, jota lääkärin pitää jatkuvasti kantaa mukana työssään. Konrad kertoo edelleen, että riemuvuoden 2025 ajan Maltan ritarit ympäri maailmaa sitoutuvat lakkaamatta päivystämään Rooman pyhiinvaelluskirkoissa. Konrad on lupautunut päivystäjäksi tammikuiseen Roomaan. Maltan ritarit kutsuvat sairaita ja köyhiä todellisen auttajamme luo, kirkon parantavien ja vahvistavien sakramenttien tykö. Tukholmassa asuva Maltan ritarien Skandinavian jäsenkunnan presidentti Claes Lagergren johtaa meidät pian alkavaan piispan messuun.
Piispa Raimo lausuu lempeitä sanoja sairaille muistuttaen: ”Kristus on lääkäreiden lääkäri, joka hoitaa meitä kaikkia taitavalla kädellään. Jokainen meistä tarvitsee parannusta niin ruumiin, hengen kuin sielun vaivoissa.” Piispan sanat puhuttelevat ja yllättävät. Havahdun sanoihin kiirastulen armollisesta vaikutuksesta. Se puhdistaa meitä kaikkia Jumalan lapsia enemmän tai vähemmän ennen kuolemaa ja vielä kuoleman jälkeen. Kärsimystä emme voi välttää, mutta me kestämme sen, jos kohtaamme sen Kristuksen kanssa.
Kaikkia läsnäolevia sairaita pyydetään tulemaan eteen vastaanottamaan sairaiden voitelun sakramentti. Noin viisitoista ihmistä lähtee liikkeelle. Osa omin avuin, toiset Maltan ritareiden, daamien tai vapaaehtoisten avustamina. He asettuvat puolikaareen ja piispa rukoilee jokaisen puolesta yksityisesti laskien siunaavat kätensä sairaan ylle. Kun kaikki ovat saaneet siunauksen, alkaa kierros uudestaan. Avustajiensa saattelema piispa voitelee sairaiden otsaan ja kämmeniin pyhällä krismalla ristinmerkin rukoillen: ”Tämän pyhän voitelun kautta auttakoon sinua Herran laupeus ja Pyhän Hengen armo. Aamen. Herra antakoon sinulle kaikki syntisi anteeksi ja pelastakoon ja virvoittakoon sinut. Aamen.”
Lauantain iltamessu: Kristus keskellämme
Ennen aattomessua Pyhän Henrikin katedraalissa kokoontuu katolisten unkarilaisten yhteisö. Vierailemaan tullut unkarilainen pappi viettää unkarinkielisen messun ja pian sen jälkeen kirkkosalissa rukoillaan sunnuntain ensimmäinen vesper diakoni Marko Pitkäniemen OFS johdolla. Christina Ståhle on valmiina. Hän on yksi seurakunnan lukijoista. Niin monesti Christinan ääni kantautuu lukupulpetista ja lämmittää sydämiä Jumalan sanalla. Hän kertoo, kuinka tärkeää hänelle on jatkuva Jumalan sanan ääressä viipyminen, jossa yhdessä toisten kanssa rikastutaan Kristuksen tuntemuksessa. Siksi hän on vuosien mittaan osallistunut moniin raamattupiireihin, lectio divinaan, luentoihin ja hengellisiin harjoituksiin. Eilen, perjantaimessun jälkeen, Christina riensi raamattupiiriin kuuntelemaan emerituspiispa Teemu Sipon SCJ viisaita neuvonsanoja. Toinen toistemme kuunteleminen ja vuorovaikutus on meille kristittyinä tärkeää. Niinhän Herramme Kristus kehottaa meitä rakastamaan, niin kuin hän itse on meitä rakastanut. Kun Christinalta kysyy, mitä Pyhän Henrikin seurakunta merkitsee hänelle, hän vastaa suoralta kädeltä: ”Se on rauhallinen aarresaari myrskyävän meren keskellä. Täällä vietetty messu on rukous, jota ilman en voi elää. Se on suurin rukous.” Tuolla aarresaarella Christinaa ovat suuresti auttaneet helposti lähestyttävät ursuliinisisaret. Heidän osallisuutensa Henrikin seurakunnassa on korvaamattoman arvokasta. Christina korostaa myös pappien merkitystä hengellisinä ohjaajina ja rippipappeina. Hän kiittää nykyistä kirkkoherraa isä Jean Claude Kabezaa väsymättömästä valmiudesta kuunnella ihmisiä, vaikka samaan hengenvetoon saavat kiitoksen aikaisemmatkin kirkkoherrat isä Marco ja isä Marino. Käänteentekevää Christinalle on ollut edesmenneen kappalaisen isä Guy Barbierin (1921–2011) kohtaaminen. Hänessä Christina sai kohdata sielunsa auttajan, jonka katseessa itse Kristus loistaa. Tätä samaa loistetta tihkuvat kaikkien pappiemme katseet, Christina toteaa.
Yhdessä rukoiltu vesper jatkuu messuna. Kristuksen, kaikkeuden Kuninkaan juhlan aattomessussa isä Jean Claude saarnaa: ”Kristus on koko maailman kuningas. Hän ei tullut hakemaa meitä pois maailmasta vaan hän toi taivasten valtakunnan keskellemme. Kaikkeuden Kuningas kutsuu meitä olemaan valona tässä maailmassa ja tekemään hyvää. Hän kutsuu meitä ja meidän kauttamme muitakin luokseen.” Kun sanan ateria on nautittu valmistaudumme vastaanottamaan Kristuksen ehtoollisessa evääksemme matkallamme taivasten valtakuntaan. Näin Kristuksen innoittamat sanat isä Jean Clauden ja Christinan suusta rohkaisevat elämään Kristuksen rauhassa melskeisen maailman keskellä.
Ilta kirkossa jatkuu isä Jean Clauden valmistautuessa piispa Raimon kanssa isännöimään ekumeenista rukoushetkeä. Kirkkosali täyttyy ihmisistä. Viestintäjohtaja Marko Tervaportti kertoo, että rukoushetki vietetään Ukrainan rauhan puolesta ja holodomorin muistoksi. Marko on hiippakunnan kuurian pitkäaikaisin työntekijä. Hän palvelee tehtävässään jo kolmannen piispan alaisuudessa vuodesta 2001 alkaen. Tottuneesti hän kulkee messuissa kuvaajana ja reportterina tarvittaessa. Yli vuosikymmen messupalvelijana on opettanut hänelle, mitä, milloin ja mistä messussa kannattaa kuvata. Markon työpöytä on aina täynnä velvollisuuksia ja monenlaisia tehtäviä, jotka hän kyllä ilolla ottaa vastaan: Fides, verkkosivut, messuvihkot jne. Toisinaan aikaa ei kaikkeen kuitenkaan tunnu riittävän siitä huolimatta, että häntä avustavat graafikko Petri Kovács, osa-aikainen tiedotussihteeri Anu Hamann ja joukko vapaaehtoisia kirjoittajia sekä julkaisuosaston johtaja Katri Tenhunen erilaisten tekstien ja käännösten kanssa. Marko osallistuu lähes kaikkiin hiippakunnan tapahtumiin. Hän huokaa: ”Paras messu on kuitenkin silloin, kun saan aktiivisesti sydämeni hiljaisuudessa osallistua yhteiseen rukoukseen perheen kanssa tai ihan yksinkin – ilman mitään tehtävää”, keskittyen vain Kristuksen eukaristiseen läsnäoloon. Onhan hän yksi Sakramenttikillan perustajajäsenistä yli 20 vuoden takaa.
Marko Tervaportti ja isä Vitalii Pihii lauantai-illan ekumeenisen rukoushetkeen valmistautumassa.
Diakoni Marko Pitkäniemi OFS urkurina ja veli Marie Augustin OP johtama kirkkokuoro.
Sunnuntaina ensimmäinen messu vietetään kahdeksalta englanniksi. Isä Amando viettää saman messun seuraavaksi puoli kymmeneltä. Seurakunnan englanninkieliset eivät mahdu kirkkoon yhdellä kertaa.
Diakoni Marko Pitkäniemen päivä on myös alkanut näillä kahdella messulla: ensimmäisessä diakonin tehtävissä, toisessa kanttori-urkurina. Hänestä tuli katolilainen 16-vuotiaana ja jo 19-vuotiaana hän aloitti alttaripalvelijana monsignore, isä Tuomo T. Vimparin opetuksessa jo ennen kuin tämä lähti Roomaan opiskelemaan. Sittemmin Markosta on tullut myös katolisen uskonnon opettaja ruotsinkielisille ja sakaristonhoitajana hän on ollut 30 vuotta. Näitä tehtäviä hoitaessaan Markosta on pikkuhiljaa kasvanut diakoni, joksi hänet vihittiin kesäkuussa 2024. Pysyvänä diakonina Markon jokapäiväiset tehtävät Pyhän Henrikin seurakunnassa ovat saaneet lisää väriä. Hän vihkii aviopareja, kastaa lapsia ja siunaa haudan lepoon seurakuntalaisia, joista monet ovat hänelle pitkäaikaisia tuttuja. Sunnuntait hän viettää aamusta iltaan katedraalissa. Tähän hän ei koskaan väsy. Kukapa voisikaan väsyä Herramme Jeesuksen Kristuksen seurassa. Marko toteaakin: ”Pyhän Henrikin kirkko seurakuntalaisineen ja pappeineen on minulle maailman paras paikka. Todellinen kotini.” Markon hengellinen identiteetti nousee fransiskaanisuudesta. Samalla antaumuksella, jolla pyhä Franciscus kiinnittyi veljestöönsä, hän kiinnittyy Pyhän Henrikin katedraaliseurakuntaan.
Päämessu: Odotamme korkeudesta tulevaa Rauhanruhtinasta
Yksi seurakunnan vanhimmista, Kaarina Koho, istuu vieressäni päämessun alkaessa. Olemme tottuneet kuulemaan Kaarinan selkeää ja kirkasta ääntä usein lukijana. Päämessun viettää seurakunnan edellinen kirkkoherra isä Marco Pasinato.Hän tulee mielellään seurakuntaan avuksi hiippakunnallisen lähetysseminaarin rehtorin virasta aina, kun siihen on tilaisuus.
Kun messu on edennyt evankeliumin lukemiseen, sitä reunustaa alttaripalvelijoiden kynttiläkulkue ja suitsutukset. Kynttiläkulkueen toisena alttaripalvelijana on Marino Hommy, jonka vanhemmat tapasin jo viime talvena Oulussa. Marino on reipas oululaispoika, ihan syntyperäinen, vaikka vanhemmat ovatkin tulleet kaukaisesta Irakista. Marino on aloittanut opinnot lähetysseminaarissa Kauniaisissa syksyllä 2023. Seminaristeja on kaikkiaan 12, joista puolet on Kauniaisissa ja puolet tällä hetkellä opiskelemassa Roomassa tai kenttäjaksolla Afrikassa. Pappisopiskelijat osallistuvat messuun joka päivä. He pääsevät kukin vuorollaan myös alttaripalvelijoiksi ja avustajiksi Pyhän Henrikin seurakunnan messuihin.
Ensimmäisenä alttaripalvelijana Jens Carpin tehtävä on hoitaa suitsutusta. Hän on yksi hiippakuntamme uuteen diakonikoulutukseen osallistuvista seitsemästä miehestä. Piispan toiveena on, että näistä miehistä kasvaisi diakoneja pappien avuksi eri puolille hiippakuntaa. Jens on kastettu luterilaisessa kirkossa, mutta nuoruudessaan hän viihtyi paremmin ortodoksisessa kirkossa. Nyt Pyhän Henrikin seurakunta on hänen seurakuntansa, jossa hän alusta pitäen on alttiisti halunnut palvella Herraa. Isä Marcon ja isä Federico Spanòn ohjauksessa hän aloitti lukijana ja eteni pian alttaripalvelijaksi. Hän on saanut ohjausta myös hiippakunnan liturgisen toimikunnan jäseneltä, benediktiinioblaatti Markku Koposelta.
Saarnassa isä Marco muistuttaa meitä, kuinka kirkkovuoden viimeinen ja ensimmäinen sunnuntai peilautuvat toisiinsa. Molemmat sunnuntait kutsuvat meitä odottamaan. Odotamme keskuuteemme syntyvää Jeesus-lasta ja odotamme korkeudesta tulevaa kaikkeuden Kuningasta. Odotamme yhtä aikaa lempeää ja oikeudenmukaista Jumalaamme.Isä Marco yhtä aikaa rohkaisee ja lohduttaa kuulijoitaan iloitsemaan osastaan olla koko universumin kuninkaan, Kristuksen, rakkauden kohteena. Hänen, joka suostui viattomana ja vaieten maailman ihmisten tuomittavaksi, joka osoittaa kärsimyksen ja nöyryyden tien johtavan todellisen rakkauden kohtaamiseen. Ristiinnaulitussa Kristuksessa Jumalan rakkaus ylittää kaiken inhimillisen päättelykykymme. Niin kuin Kristus antautui Isän tahtoon, niin mekin antautumalla luottavaisina kaikkeuden Kuninkaan tahtoon saamme pelottomina kulkea kohtia iankaikkista elämään Kristuksen kanssa. Käsittämättömässä viisaudessaan Jumala osoittaa meille rakkauden tien. Vain kaikkeuden Kuninkaan rakkaus voi antaa meille todellisen rauhan tässä levottomassa maailmassa.
Ennen eukaristiaa jaamme rauhan tervehdyksiä sovinnon ja rakkauden merkeiksi tuttujen ja tuntemattomien kesken täpötäydessä kirkossa. Kristuksen rauha luo lempeitä yhteyksiä.
Urkuparvelta kuoro laulaa: Agnus Dei, qui tollis peccáta mundi… ja me kaikki yhdymme siihen. Pian yhteen ääneen vastaamme kutsuun käydä kommuuniolla: ”Herra en ole sen arvoinen, että tulet luokseni. Lausu vain sana, niin minä paranen.” Käymme pappien eteen vastaanottamaan pyhän sakramentin: ”Kristuksen ruumis” – ”Aamen!”
Messussa kuljemme kristityn tietä puhdistavan ja valaisevan sanan pöydän kautta ehtoollispöytään, jossa Kristus tulee meihin ja armossaan uudistaa meidät. Näin olemme valmiimpia kohtaamaan toinen toisemme laupiaasti arjessamme, kun Herra on kanssamme. Kun viimeisetkin sävelet hiljenevät tapaan Heikki ja Eija-Liisa Aronpään ystävälliset kasvot. Heikki on otettu katoliseen kirkkoon vuonna 2015, ja miltei samantien silloinen kirkkoherra isä Marco kutsui hänet lukijaksi ja pian koulutti Heikistä alttaripalvelijan. Heikki antaa iän myötä tehtävän mielellään nuoremmille, mutta tarvittaessa hän on aina valmis auttamaan. Hiippakunnassa arkkitehti-Heikki on vapaaehtoinen neuvonantaja kiinteistötyöryhmässä, jossa haasteista näinä päivinä ei ole pulaa. Heikki on myös ritari, kun käskynhaltija Pekka Lindholm kutsui hänet Jerusalemin pyhän haudan ritarikuntaan. Ritarin tehtävät sopivat hyvin palvelualttiille ja historiaa sekä kulttuuria harrastavalle Heikille, sillä ritarikunnan tehtävänä on tukea hengellisesti ja aineellisesti Jerusalemin latinalaista patriarkaattia sen työssä Pyhän maan kristittyjen parissa. Työ on hengellistä, sosiaalista ja sivistyksellistä ja kohdistuu mm. Betlehemin yliopiston toiminnan tukemiseen. Lisäksi jäsenyys velvoittaa ritareita tukemaan toinen toisiaan hengellisessä kasvussa. Seurakuntaa Heikki on elävöittänyt myös kirjoituksillaan Sanctus Henricus -lehdessä.
Eija-Liisa Aronpää on miehensä tavoin palvelualtis ekumeeninen kristitty. Hän on lapsuudessaan jo oppinut ekumenian aakkoset perheessä, jossa ortodoksit ja luterilaiset elivät rinnakkain. Eija-Liisa on luterilainen, joka palvelee yhtä lailla paikallista luterilaista seurakuntaa kuin katolista Pyhän Henrikin seurakuntaa. Hän on heti valmis tottelemaan, kun ”Taivaan Isä” ohjaa häntä avuksi ihmisille. Eija-Liisa kuuntelee, lohduttaa ja antaa aikaansa ihmisille. Hän ilahduttaa leivonnaisillaan ja kutomillaan villasukilla lähimmäisiään – niin tuttuja kuin tuntemattomampiakin. Kaiken hän sanoo tekevänsä Taivaan Isän kehotuksesta silmät lämpimästi säteillen.
Heti Aronpään pariskunnan takaa tavoitan kirkonpenkistä kainosti hymyilevät Maria Ailion ja Heikki Kymäläisen. He ovat aviopari, joka on liitetty katoliseen kirkkoon runsas viisi vuotta sitten. Maria kertoo, että tullessaan ensimmäistä kertaa Pyhän Henrikin kirkkoon heidät valtasi välittömästi varmuus, että nyt he ovat löytäneet kotiin. He ovat nuoruudestaan asti olleet aktiivisia kristittyjä yhdessä luterilaisen kirkon herätysliikkeessä. Nyt päivittäin vietettävä messu on tullut heille uuden elämäntavan kehdoksi. Heikki on lukukappaleiden lukijana tuttu sekä Henrikin että Marian seurakunnassa. Hänet tapaa Henrikin tiloissa arkipäivisin, sillä hän on vapaaehtoinen kiinteistönhoitaja niin pappilassa, kirkossa kuin pihamaallakin. Hänelle on uskottu Pyhän Henrikin kirkon esitteleminen siellä vieraileville ryhmille. Heikki hämmästelee, kuinka paljon suomalaisia kiinnostaa katolinen kirkko. Hän kertoo esitelleensä kirkkoa 130 ryhmälle vuonna 2024. Heikki osallistuu innokkaasti myös Marian seurakunnan miestenpiiriin. Tästä on saanut kipinän Maria Ailion ja ursuliinisisar Barbaran muutama vuosi sitten aloittama Henrikin ja Marian yhteinen naistenpiiri. Naiset tutustuvat toinen toisiinsa ja monen kirjavaan katoliseen toimintaan Suomessa ja maailmalla.
Naistenpiirissä tapaa usein filippiiniläissyntyisen Marisun Gajitosin, joka asuu Opus Dein naisten ylläpitämässä Vanhan Puiston Kulttuurikeskuksessa. Naiset tuovat piristävän lisän kristilliseen suomalaiseen hengelliseen kulttuuritoimintaan järjestämällä retrettejä ja seminaareja sekä suomeksi että espanjaksi niin Helsingissä kuin Heinolassa. Marisun toimii englannin kielen lehtorina Hankenissa. Opus Dein spiritualiteettia on juuri arjen pyhittäminen. Olitpa naimaton tai perheellinen, kutsumuksena on todistaa Kristuksesta keskellä työelämää. Marisun kantaa vastuuta myös Pyhän Henrikin seurakuntaneuvoston jäsenenä. Kaikki Vanhan Puiston naiset ovat tarvittaessa apuna seurakunnan katekeeseissa. Erityisesti he auttavat johdantokurssilaisia, jotka tarvitsevat opetusta muulla kuin suomen kielellä tai ovat estyneet tulemaan maanantaisille johdantokursseille. Vanhassa Puistossa asuu yhdeksän naista ja he tulevat seitsemästä eri maasta. Pyydettäessä he alustavat hengellisistä aiheista naistenpiirin illoissa. Kulttuurikeskuksen naiset osallistuvat messuun joka päivä. Se on mahdollista arkiaamuisin heidän omassa kappelissaan, jonne messua tulevat viettämään Opus Dein omat papit. He avustavat myös Henrikin seurakuntaa viettämällä säännöllisesti englannin- ja espanjankielisiä messuja katedraalissa.
Päämessun jälkeen seurakuntasaliin on ulos asti ulottuva kahvijono, jossa Pitäjänmäen luterilaisen seurakunnan kirkkoherran Maika Vuoren pirteä tervehdys pysäyttää minut. Maika kertoo aina vapaina sunnuntaina hakeutuvan katoliseen messuun kumppaninsa kolumbialaisen Jorge Hernándezin kanssa. ”On ihailtavaa ja koskettavaa, kuinka antaumuksella katoliset papit viettävät messua”, toteaa Maika. Maikan seurassa on Tiina Antturi, joka on vain muutama kuukausi sitten otettu katoliseen kirkkoon. Tiina kertoo katolisen kirkon hengellisyyden kutsuneen häntä jo vuosia. Tie on ollut pitkä ja monivaiheinen. Jo muutamassa katolisessa kuukaudessaan hän on huomannut messun tulleen elämänsä keskukseksi. Aikaisemmin, vaikka hän on ollut ”tosi uskovainen”, hän ei olisi koskaan uskonut, että hänestä voi tulla näin messuriippuvainen. Messussa maalliset murheet pienenevät ja taivaallinen ilo rauhoittaa jatkamaan matkaa toivon pyhiinvaeltajana.
Italiankielinen messu: Kristus ei ole teoriaa
Ehdin kirkkoon juuri italiankielisen messun alkaessa. Piispa Raimo istuu katedraalin piispanistuimelle, jolle hän istui ensi kerran vuosi sitten. Paavi Franciscus on uskonut piispa Raimolle Helsingin hiippakunnan kaitsennan ja katedraalissa olevalle piispanistuimelle saa istua vain hiippakunnan kulloinenkin piispa. Tältä istuimelta piispa saarnaa kirkkovuoden tärkeimmissä messuissa; jouluyönä ja pääsiäisyönä. Katedraaliin kokoontuvat pyhällä viikolla kaikki hiippakunnan papit osoittamaan kuuliaisuutta piispalle ja saamaan häneltä rohkaisua palvella Herraa ilolla.
Piispa Raimo näkee itsensä Suomessa asuvan seurakuntaperheen isänä, joka ei voi olla isä ilman lapsia. Piispa haluaa olla vuorovaikutuksessa kaikkien uskovien kanssa, sillä niin kuin hiippakuntalaiset tarvitsevat piispaa, niin piispa tarvitsee hiippakuntalaisia. Hän kulkee yhdessä rukoillen koko kansansa kanssa kohti iankaikkista taivaan kotia. Tänä sunnuntaina piispa kehottaa meitä katsomaan elävää Jumalan Poikaa. Saarnassaan hän opettaa: ”Jeesus ei ole kirja. Hän on elävä persoona. Kristus ei ole teoriaa. Hän on elävä Jumalan Poika, joka haluaa kohdata sinut, minut, meidät kaikki. On meille suuri ihme ja ilo, että kaikkeuden Kuningas, Jeesus Kristus on valmis tulemaan meidän tavallisten ihmisten elämään ja rakastamaan meitä äärettömästi.”
Päivän neljännen ja aina yhtä virvoittavan messun jälkeen menen Diana Kaleyn kutsumana kirkkokahveille maistelemaan Italian herkkuja. Diana puhuu sujuvasti englantia, ruotsia, italiaa ja ranskaa sekä kuuntelee yhtä sujuvasti suomea. Hän on aikaansaava kulttuuri-ihminen, jonka kädenjälki näkyy sekä Henrikin seurakunnassa että Studium Catholicumissa Ritarikadulla.
Italiankielisen messun yhdyshenkilönä toimii Barbara Pastina. Hän muistelee aikoja, jolloin hänen omat lapsensa olivat pieniä ja kirkkokahveilla kävi paljon väkeä. Hän toivookin, että nuorempi polvi löytäisi tiensä messuun ja kirkkokahveille. Italialaiset ovat innokkaita järjestämään messujen jälkeen yhteisiä juhlia. Juhlan aiheena voi olla piispan vierailu, mutta yhtä hyvin seurakuntalaisen hopeahääpäivä, lapsen ensikommuunio- tai vahvistusjuhla. Välimerelliset ihmiset taitavat sosiaalisen yhteen tulemisen ja osaavat iloita niin messussa kuin kirkkokahveilla.
Katedraalissa alkaa isä Vitalii Pihiin viettämä liturgia ukrainaksi. Minun tieni vie nyt Lemmikki Louhimiehen, Sanctus Henricus -lehden yhden toimittajan, kotiin. Hän on valmistanut tattirisottoa. Tatit on kerätty syksyisellä sieniretkellä ursuliinisisarten kanssa. Ruokarukouksen päätämme sanoilla: ”Herra siunaa ystävyytemme.” Yhteinen ateria virkistää.
Iltamessu: Kasteessa Jumala kutsuu lapsiaan pyhyyteen
Sunnuntain päättyessä viimeiseen messuun saapuu yhä paljon väkeä. DominikaaniveliMarie-Augustin OP rientää selebrantiksi Pyhän Olavin talosta, kansan kielellä Studiumista. Hän on katedraaliseurakuntaa vakituisesti avustava dominikaanikonventin esimies. Usein hänet tapaa juuri sunnuntain iltamessuissa. Seurakunnan ranskankieliset messut hän viettää Pyhän Olavin kappelissa, koska katedraali on niin varattu sunnuntaisin. Päämessuissa veli Marie-Augustin johtaa usein kuoroa. Ennen korona-aikaa piispa Teemu pyysi häntä perustamaan katedraaliin kuoron. Tarkoitus oli perustaa mieskuoro, mutta lopulta siitä kehkeytyi sekakuoro, jossa tällä hetkellä on naisenemmistö. Veli Marie-Augustinin musikaalisuus on tuottanut monia kauniita hedelmiä sekä katolisella että ekumeenisella kentällä, mm. dominikaanisia hymnejä CD:llä yhdessä luterilaisten laulajien kanssa ja veljien oma hetkipalveluskirja nuotteineen. Liekö musikaalisuudella tekemistä sen kanssa, että veli on kuin ihmeen kautta kuudessa vuodessa ottanut haltuun suomen kielen. Hän itse kiittää kielitaidosta paitsi Meiju Salosta taitavana opettajana, niin myös sääntökuntansa perustajan pyhän Dominicuksen esirukouksia kaikkien veljien puolesta, että he kykenisivät saarnaamaan kaikelle kansalle.
Saarnaajaveli Marie-Augustin paneutuu saarnojen valmisteluun perusteellisesti. Niistä kuulija oppii paljon paitsi historiaa niin myös hienoja oivalluksia. Tänään kaikkeuden kuninkaan juhlana hän saarnaa: ”Kasteessani Jumala kutsui minut omalla etunimelläni, kutsui minut pyhyyteen ja julisti minut ”papiksi, profeetaksi ja kuninkaaksi”, joka kykenee elämään tässä maailmassa Kristuksen tavoin. Kasteessa saan armon antaa Jumalan vaikuttaa minussa ja toimia kauttani, jotta voin kantaa vastuuni tässä maailmassa, jotta voin toimia toisten hyväksi. Me kaikki olemme kuninkaita, joilla on Kristuksen kuninkuus. Me olemme kuninkaita Kristuksessa ja hänen nimessään.”
Veli lähettää väen palvelemaan Herraa ilolla alkavan arjen keskelle. Siitä iloitsevat Pilvi Listo-Tervaportti, Raisa ja Ville Annala, Risto Mantovani OFS ja Joona Korteniemi. Pilvi Listo-Tervaportti, taitava cembalisti ja urkuri, kertoo ennättävänsä useimmiten vasta sunnuntain iltamessuun, koska viikonloput täytyy ansaita leipää perheelle. Hän sijaistaa milloin missäkin Helsingin luterilaisten seurakuntien jumalanpalveluksessa ja toimituksissa urkurina. Onneksi Pyhän Henrikin katedraalissa on monia messuja lauantai-illasta sunnuntai-iltaan asti. Näin Pilvi perheensä kanssa ehtii jossakin kohtaa mukaan.
Järvenpäässä asuvat Ville ja Raisa Annalan tapaa usein Pyhän Henrikin sunnuntain messussa, tosin joskus tie on lyhyempi diasporamessuihin. He molemmat ovat helluntaiseurakunnan kasvatteja. Heille karismaattinen hengellisyys on ollut ja on edelleen hyvä kristityn tie. Ville kertoo katolisen messuelämän, liturgian ja teologian ravitsevan heitä yhä enemmän. Kasvavassa Kristuksen tuntemuksessa he kokevat Pyhän Hengen johdattaneen heidät ravitsevien vetten ääreen katoliseen kirkkoon. Villen ja Raisan ilosta välkkyvät silmät vahvistavat heidän sanansa.
Joona Korteniemen tapaa usein Henrikin iltamessussa sunnuntaisin ja arkisin. Hän osallistuu myös aattomessuihin Vaaralan kappelissa, jossa säännöllisesti kokoontuu neokatekumenaalisen tien yhteisöjä. Joona on löytänyt hengellistä kasvuaan monipuolisesti tukevan paikan Vantaan toisesta yhteisöstä. Se kokoontuu viikoittain vähintään kahtena päivänä. Joonalle, entiselle luterilaiselle lestadiolaissaarnaajalle yhteisö on avannut uuden maailmanlaajuisen näköalan siitä, mitä on olla katolinen kristitty ja kuulua joukkoon, joka ei tunne kansallisia rajoja. Yhteisöön kaikki ovat tervetulleita ja kaikki saavat kantaa omaa kansallista identiteettiään vapaasti. Yhteisöön kuuluvat ovat vertaistukea toinen toisilleen kaikissa elämän ikävaiheissa. Lauantai-illan aattomessuihin kokoontuukin kaiken ikäisiä ihmisiä.
Eräänä lauantai-iltana osallistuin Sirkku Ketojan kanssa eukaristiaan Vaaralan kappelissa, vaikka emme kykene sitoutumaan yhteisöihin. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan ja saimme yhtyä riemuitsevaan joukkoon Herramme asettamalle aterialle. Messun lukukappaleiden ääressä miettittiin hyvän ja pahan erottelukyvyn tärkeyttä. Isä Marco Pasinato kuvaili kirkkoisä Krysostomoksen arvokkaimmaksi kutsumaa armolahjaa kullanhuuhdonnaksi. Kuinka kullanhuuhtoja antaa puhtaan virtaavan veden huuhtoa vaskoolissaan maan mullan seasta esiin hohtavan kullan. Näin Herra tekee kanssamme. Hän huuhtoo meistä esiin kauniin kuvansa, tekee meistä päivä päivältä kaltaisempiaan. Tätä myös nuori naisääni messun esirukouksissa rukoili: ”Herra anna minulle erottelemisen armolahja!”
Sirkku Ketoja kertoo, että häneen tekee suuren vaikutuksen messujen voimallinen välimerellinen musiikki. Kitaran, rumpujen ja helistinten sointi sekä rytmikäs taputus tuntuvat luissa ja ytimissä saaden meidät ylistämään Herraa koko olemuksellamme. Sirkku asuu Porvoossa vuorotyötä tekevän miehensä ja kolmen kouluikäisen lapsen kanssa. Hän kaipaa joka sunnuntai messuun, mutta se ei aina ole helppoa. Sirkun tie messuun vie milloin Vaaralaan, milloin Tikkurilaan tai Porvooseen. Kristittyjen yhteiseen kotiin on kaipauksemme.
Kaikkeuden Kuninkaan sunnuntain viimeisestä messusta lähden arkeen Risto Mantovanin OFS kanssa. Risto on Marko Pitkäniemen kanssa pitkäikäisin fransiskaanimaallikko Suomessa. Hän on niin ikään elinikäinen Pyhän Henrikin seurakuntalainen. Hänet on täällä kastettu, vahvistettu, vihitty avioliittoon ja hän on osallistunut nuorisotoimintaan Juventus Catholicassa ja on edelleen ahkerasti mukana luennoilla, senioritoiminnassa ja kaikenlaisissa ekumeenisissa aktiviteeteissa. Avuliaana ja hurmaavan kohteliaana veljenä Risto kylvää ympärilleen aurinkoista hyväntuulisuutta pyhän Franciscuksen Aurinkolaulun kiitollisuudella.
Tikkurilassa: Kristuksen hetki on aina nyt
Samaan aikaan, kun Pyhän Henrikin katedraalissa vietettiin päämessua, isä Jean Claude vietti messua Tikkurilassa. Minä ehdin diasporamessuun Tikkurilan koululle vasta kahden viikon kuluttua. Dickursby skolan jumppasali on korkea, valkoinen ja voimakkaasti valaistu. Minua vastassa on Juho Kyntäjän vaimonsa Dorotan kanssa. Juho on vapaaehtoinen katolisen uskonnon opettaja. Hän kantaa vastuuta Vantaan seudun diasporan messupaikoista ja hänelle on uskottu Tikkurilan messun isännöinti. Juho kertoo, että Vantaalla asuu noin kolmetuhatta katolilaista. ”Diasporamessujen viettäminen” Helsingin seudun pohjoisissa osissa on alkanut 1990-luvulla. Paikkaa on jouduttu vaihtamaan usein: luterilaisten tai ortodoksien kirkoista Järvenpäässä, Tikkurilassa ja Tapanilassa Dickursby skolan voimistelusaliin. Juho painottaa, että messun vietto aamupäivällä on Vantaan aasialaistaustaiselle enemmistölle ehdotonta. Siksi kirkkotilojen vuokraaminen on vaikeaa.
Tänään Tikkurilan diasporassa vietämme messua samaan aikaan, kun Pariisissa vietetään korjatun ja valkoiseksi puhdistetun Notre Damen katedraalin avajaisia. Tikkurilan voimistelusalin valoisuus ja valkoisuus tuo mieleeni kirkkaudessaan Notre Damen. Kristuksen kirkkaus voi täyttää ihmisen missä vain. Läsnäolollaan Jumala voi tehdä pienestä suurta sydämissämme. Missä ikinä Jumalan kansa kokoontuu, siellä on hyvä olla! Messua viettävä isä Marco Pasinato muistuttaa saarnassa, että Kristus laskeutuu alas taivaasta ajattomasti, joka hetki. ”Juuri nyt hän on valmis astumaan meidän jokaisen elämään. Kristuksen hetki on aina nyt, nyt, nyt”, isä Marco painottaa.
Messun päätyttyä valkoiset tuolit kootaan yhtä nopeasti pois kuin ne oli esille asetettu. Koulun tiloissa ei ole mahdollista tarjota kirkkokahveja. Tärkeämpää on kuitenkin messu ja hyväntuulinen Cäcilia Heino iloitsee, että pääsee messuun lähellä kotiaan. Myös Klaus Weberille Tikkurila on lähempänä kuin Henrik tai Maria. Klaus ja Cäcilia ovat molemmat syntyjään saksalaisia. Cäcilia kertoo käyvänsä myös Pyhän Marian kirkon saksankielisissä messuissa. ”On niin tärkeää saada laulaa lapsuuden tuttuja lauluja omalla äidinkielellään”, hän toteaa. Hän on asunut Suomessa jo yli viisikymmentä vuotta ja puhuu suomea kuin äidinkieltään. Klausia ja Cäciliaa yhdistää myös leskeys. He molemmat ovat menettäneet suomalaisen puolisonsa. On hyvä tulla messuun ja jakaa hetki myös poisnukkuneita rakkaitaan muistaen. Messussa aika katoaa ja tässä nyt-hetkessä yhtäkkiä ovat läsnä kaikki, niin menneet kuin nykyiset, ja yhdessä kurottaudumme tulevaan taivaan iloon.
Keravalla: Pienestä siemenestä kasvaa puu
Taas on viikko vierähtänyt ja olen matkalla Pyhän Henrikin seurakunnan diasporamessuihin isä Jean Clauden kyydissä. Joka kuukauden kolmantena sunnuntaina vietetään messua Keravalla ja Porvoossa. Talvista maisemaa halkoessamme muistan, kuinka isä Jean Claude kertoo Danielle Miettisen toimittamassa kirjassa Isät (Päivä, 2021) tiestään papiksi Suomessa. Ruandalaismiehelle Suomi oli täysin tuntematon kolkka ja sen talvilämpötila tuttu hänelle vain pakastimesta. Kylmyyteen isä Jean Claude on tottunut. Täytyy vain osata pukeutua, mutta talven pimeys on vaikeampaa. Sitä ei edes kesän valoisuus auta kestämään. Nämä ovat asioita, jotka on vain hyväksyttävä. Kirkkoherrana isä Jean Claude jaksaa hyvin, sillä hän luottaa seurakuntalaisiinsa, joiden kanssa on hyvä kulkea kristityn tietä ja kantaa myös vastuuta kaikesta toiminnasta yhdessä. ”Olemme saman ruumiin osia ja jokaisella on oma tärkeä paikkansa, ja kaikkia meitä ohjaa pää, itse Kristus”, hän toteaa. Isä Jean Claude on määrätty seuraavaksi viisivuotiskaudeksi hiippakunnan yleisvikaariksi, mikä merkitsee, että hän piispan apuna kaitsee koko hiippakuntaa. Ei riitä, että isä Jean Claude matkustaa Henrikin diasporapaikoissa vaan alue kasvaa koko Suomen kattavaksi alueeksi, jonne on matkustettava, jos piispa niin toivoo.
Isä Jean Claudelle on uskottu myös katolisten afrikkalaisten sielunhoitoyhteisön kaitsenta. Afrikkalaisten messua vietetään englanniksi jo kahdeksatta vuotta. Yhteisön alkuunpanija piispa Teemun kanssa oli kamerunilaissyntyinen isä Leonard Wobilla. Kävin eräänä sunnuntaina tutustumassa messuun. Kun kello löi kaksitoista, alkoi katolinen messu Kallion luterilaisessa kirkossa. Afrikkalainen hengellinen laulu kaikui kirkon korkeissa holveissa. Toistuvat kaksiääniset laulunsäkeet saivat ihmisruumiit liikkeeseen. Kuin lempeä tuuli tai virvoittava vesi laulut tekivät meistä notkeita, keveitä. Sielumme kohosi korkeuksiin kauniin laulun mukana Jumalaa ylistämään. Messu oli alusta loppuun äänien ja liikkeiden sopusointua. Isä Dominiquen pitkässä saarnassa oli toistoja kuten lauluissa. Siitä jäi vahvasti mieleen monesti toistettu muistutus: ”Kasteen kautta meidät on kutsuttu tekemään hyvää.” Kolehtia ei kerätty penkeistä, vaan seurakuntalaiset lähtivät liikkeelle ja veivät lahjat alttarin eteen. Ihmisvirta on niin kaunis liikkuessaan. Ja yhä kauniimpi, kun käymme Herran eteen vastaanottamaan Kristuksen ruumiin tai siunauksen.
Messun päätyttyä yhteisön koordinaattorit kertoivat, että Kallio on aina juhlan paikka, kun siellä saa viettää messua. Yhteisön arkisempi toiminta tapahtuu Pyhä Henrikin seurakunnan tiloissa. Nigerialaissyntyinen Michael Otogo, kamerunilaissyntyinen Nico Abongi, nigerialaissyntyinen Oby Ikegwuono, ja ghanalassyntyinen Joyce Gyasi Gyimah ovat yhteisön yhdyshenkilöitä ruandalaissyntyinen isä Jean Claude Kabezan kanssa. Jumala on suonut suuren Afrikan tyttärien ja poikien tulla rikastuttamaan yhteistä kristillisyyttämme Suomeen asti.
Afrikkalaiset mielessämme isä Jean Clauden kanssa matka jatkuu kohti Keravaa, jonka messuyhteisö on saanut alkunsa kahden keravalaisen perheen toiveesta viettää messua Keravalla. Ensimmäiset messut piispa Raimo vielä tavallisena pappina vietti yksityiskodissa. Pian joukko kasvoi niin, että siirryttiin Keravan seurakunnan kappeliin, sieltä kansan yhä lisääntyessä seurakuntasaliin ja lopulta Keravan kirkkoon. Pienestä kaikki alkaa. Sinapinsiemen kasvaa puuksi, jossa linnut pesivät!
Keravan kirkkolla jumalanpalveluksensa jo viettäneet luterilaiset tervehtivät tuttavallisesti isä Jean Claudea. Isä kertoo, että Keravan papisto vieraili vastikään Pyhän Henrikin seurakunnassa. Vastavuoroisuudessa ekumeeninen vieraanvaraisuus kasvaa. Kirkkosali on korkea, valkoinen ja valoisa. Täällä on tilaa Keravan kasvavalle katolilaisten kansalle. Isä Jean Clauden viettämässä messussa pysähdymme sanan ja eukaristian ääreen kiitollisena odottaen Herramme tulemista.
Kirkkokahveilla kohtaan hiippakunnan ekonomin Tommin vaimonsa Éva Reinikaisen kanssa. Éva on syntyjään Transylvanian unkarilainen. Hän kertoo, että Suomessa asuvat katoliset unkarilaiset ovat hyvin aktiivisia. Heidän pyynnöstään Unkarin piispainkokous tukee Suomen unkarilaisten identiteettiä lähettämällä pappeja vierailemaan Suomessa. Pyhän Henrikin katedraalissa vietetään unkarinkielinen messu kuukauden kolmantena lauantaina. Éva on filosofian tohtori, joka on kouluttautunut myös katolisen uskonnon opettajaksi. Asetuttuaan Suomeen hän aloitti opettamalla sijaisena uskontoa monissa pääkaupunkiseudun kouluissa. Nyt Éva on saanut vakituisen katolisen uskonnon opettajan viran Espoon kaupungilta, mistä koko hiippakuntamme saa iloita.
Porvoossa: Todellinen ilo on jakamista
Keravalta jatkamme matkaa päivän toiseen messuun Porvooseen. Ortodoksien Kristuksen kirkastumisen kirkossa messu vietetään kerran kuukaudessa. Täällä, kuten Keravalla, isä Jean Claude julistaa hyvää sanomaa siitä, kuinka todellinen ilo ei ole omistamista vaan jakamista. ”Todellinen ilo tulee Kristuksen vastaanottamisesta ja tämän lahjan eteenpäin välittämisestä.” Hän muistuttaa: ”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa ja tehkää se riemuiten ja iloiten, koska Jumala rakastaa ihmisiä.”
Kolmisenkymmentä ihmistä kokoontuu tänne säännöllisesti. Yksi uskollisimmista kävijöistä on Anneli Oula. Hän on elänyt katolilaisena yli 50 vuotta. Hänet toi kirkkoomme 60-luvun ekumeenisten nuorten kautta löytynyt paikka Pyhän Henrikin kuorossa. Katedraalin messuissa kutsu voimistui ja vuodesta 1971 pitäen Anneli on ollut seurakunnan jäsen. Hän palvelee seurakuntaa Porvoon diasporan ja Henrikin senioripiirin kahvituksissa. Anneli on tuttu myös kaikille ensikommuuniolapsille avustaen heitä niin opetuspäivinä kuin ensikommuuniojuhlissa. Ursuliinisisaret ovat myös kiitollisia Annelille autokyydeistä. Porvooseenkin sisar Eugenian leipomat kahviherkut kulkevat Annelin autossa. Kahvipöydissä on vilkasta keskustelua, mikä kertoo yhteenkokoontumisen tärkeydestä. Tämän saa aikaa Kristuksen vetovoima. Hänen rakkautensa ravitsee ja saa meidät välittämään toisistamme.
Eeva-Vitikka Annala
Pyhän Henrikin katedraaliseurakunta
Pyhän Henrikin aukio 1, 00140 Helsinki
Kirkkoherra isä Jean Claude Kabeza
syntyjään Ruandasta, vihitty papiksi Helsingin hiippakunnassa 2016.
Kappalainen isä Joosef Tien Dung Dang
syntyjään Vietnamista, vihitty papiksi Helsingin hiippakunnassa, 2011.
Kappalainen isä Amando Dee Di
syntyjään Burmasta, vihitty papiksi Laikowin hiippakunnassa, Burmassa 1993.
Assistentti isä Tuomas Nyyssölä
syntyjään Evijärveltä, vihitty papiksi Helsingin hiippakunnassa 2018.
Diakoni Marko Pitkäniemi
syntyjään Kotka-Pyhtäältä, vihitty diakoniksi 2024.
Rekisteröityjä seurakuntalaisia 5206
Seurakunnan kotisivut: henrik.katolinen.fi
Muut paikkakunnat:
Porvoo
Kristuksen kirkastumisen kirkko (ort.),
Vanha Helsingintie 2, 06100 Porvoo
.
.
Tikkurila
Dickursby skola, liikuntasali,
Urheilutie 2-4, 01370 Vantaa
.
Kerava
Keravan kirkko (ev.-lut.),
Papintie 6, 04250 Kerava
.