Helsingissä vaikuttavan dominikaaniveli Marie-Augustinin kirja Kristillisen toivon perusta: johdatus fundamentaaliteologiaan (Studium Catholicum, 2026) on merkittävä tapahtuma suomalaisessa katolisuudessa. 452-sivuinen teos tarjoaa kattavan esityksen katolisesta fundamentaaliteologiasta, ja se soveltuu jokaiselle, jota kiinnostaa katolisen kristinuskon älyllinen pohdinta.
Toivottavasti kirjaa luetaan laajalti myös suomalaisten katolisten kristittyjen parissa. Ranskalaissyntyisen veli Marie-Augustinin kirjasta puhaltaa älyllisesti valveutuneen ja kulttuurisesti sivistyneen eurooppalaisen katolisuuden raikas tuulahdus, joka haastaa myös pohtimaan, millaista katolisuutta Suomessa todella kaivataan. Veli Marie-Augustinin loistava ja luova suomen kielen ja kulttuurin tuntemus hämmästyttää ja tekee kirjasta aidosti vastaanotettavan suomalaiselle yleisölle.
”Fundamentaaliteologia” on kieltämättä tylsä nimi mitä kiehtovimmalle teologian osa-alueelle. Fundamentaaliteologia juontaa juurensa Raamatun kehotuksesta ”antaa aina vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu” (1. Tim. 3:15). Puheena oleva toivo on tietenkin se kristillinen toivo, jonka Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus maailmalle antaa. Alusta alkaen kristityt ovat tämän toivon ajamina pyrkineet vuoropuheluun niiden kanssa, joilla ei tätä toivoa vielä ole. Koska Jumala tahtoo, että ”kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden” (1. Tim. 2:4), kristityt pyrkivät vuoropuheluun kaikkien ihmisten kanssa. Kaikenlainen sisäänpäin kääntynyt fundamentalismi tai ”lahkoajattelu” on perustavanlaatuisesti kristinuskon eetokselle vierasta. Fundamentaaliteologia pyrkii viemään tätä kristillistä toivon vuoropuhelua eteenpäin erityisesti älyllisen ja akateemisen keskustelun kautta.
Miksi sitten puhutaan ”fundamentaaliteologiasta”, joka aivan liian helposti sekoittuu juuri ”fundamentalismiin”, vaikka nimenomaan sitä fundamentaaliteologia ei ole? Taustalla on latinan sana fundamentum, joka tarkoittaa ”perustaa”. Kun fundamentaaliteologia muotoutui modernina akateemisena teologian alana 1800-luvulla, ajateltiin, että sen tulisi tarjota ikään kuin se perusta, jolle muu teologian kokonaisuus sitten rakennetaan. Fundamentaaliteologian tuli pelkän järjen valossa kulkea uskon edellä (praeambula fidei) ja valmistaa tietä uskolle. Uskottiin, että kun uskon älyllinen perusta on vahva ja vakaa, niin itse uskokin tulee kestämään modernin maailman haasteet.
1900-luvun henkinen myllerrys muutti kuitenkin kauttaaltaan fundamentaaliteologian itseymmärryksen. Ei ole enää uskottavaa ajatella, että pelkällä järjellä voisimme hallita ihmisten eksistentiaalisia valintoja. Ylipäänsä ajatus yhdestä historiattomasta järjestä on tullut kyseenalaiseksi. Olemme tulleet tietoisiksi siitä historian virrasta, jossa me kaikki olemme ja jossa mikään ei pysy samana. Globalisaatio asettaa meidät kaikki vastatusten hyvin erilaisten uskonnollisten ja henkisten elämänkatsomusten kanssa. Tässä postmodernissa tilanteessa kenelläkään ei enää ole mitään kiistatonta fundamenttia tai perustaa, jolla voisi horjumatta seistä, ainakaan jos haluamme olla rehellisiä itsellemme ja olla pakenematta todellisuutta. Veli Marie-Augustin tarjoaa erinomaisen kuvauksen postmodernista ajastamme kirjansa aluksi sivuilla 18–31.
Katolisen kirkon hierarkkinen johto yritti aika pitkään vastustaa globaalin pluralismin todellisuutta ja pitäytyä vanhaan valta-asemaansa, mutta suuri suunnanmuutos tapahtui Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen myötä 1960-luvulla. Siellä kirkko piispojensa suulla ei enää jaellut tuomioita nykyajan virheille, vaan astui rohkeasti sisään historialliseen todellisuuteen jakamaan nykyihmisten ilot ja surut, toiveet ja pelot (kuten Gaudium et spes -pastoraalikonstituutio asian ilmaisee). Tämän uuden katolisuuden muodon keskeinen termi on paavi Johannes XXIII:n sanoin ”pastoraalisuus” eli halu olla lähellä nykyihmisiä heidän mitä moninaisimmissa elämäntilanteissaan ja oppia Kristuksen läsnäolosta heissä.
Veli Marie-Augustinin kirja kuvastaa kauniisti tällaista pastoraalista lähestymistapaa teologiaan. Kun pyrimme antamaan vastausta (apologia kreikaksi) jokaiselle, joka kysyy kristillisen uskon merkityksestä hänelle, keskeinen fundamentaaliteologinen haaste on kaksinainen: toisaalta tulee pysyä uskollisena apostoliselle traditiolle, mutta toisaalta tämä traditio tulee tehdä vastaanotettavaksi nykyihmiselle. Vaikka olisin sanoissani kuinka oikeaoppinen tahansa, ei tällä ole mitään merkitystä, jos uskon sisältö ei saavuta toista ihmistä. Kristillinen usko on luonteeltaan relationaalista eli se elää suhteesta Jumalaan ja lähimmäiseen. Veli Marie-Augustinin fenomenologinen analyysi uskosta haavoittuvana avoimuutena toiselle (ss. 139–146) on mielestäni kirjan tärkeimpiä kohtia, koska se tekee mahdolliseksi oikeasti pastoraalisen lähestymistavan kirkon sanomaan.
Uskon ja järjen suhteen veli Marie-Augustin ymmärtää avoimena vuoropuheluna siitä, mikä on syvimmiltään ihmiselämän tarkoitus. Näin ollen ”[k]ristillinen usko voi osoittautua todeksi vain silloin, kun se kytkeytyy moderniin ja postmoderniin käsitykseen järjestä ja totuudesta, mikä edellyttää, että kristillinen usko tulkitsee tämänhetkistä postmodernia tilannetta Raamatun ja tradition valossa” (s. 194). Ratkaisevaa tässä on, onnistuuko kirkon eli uskon kantajien (tradentes) pyhyys vakuuttamaan uskoa lähestyvän siitä, että tässä on tarjolla aito ja tulevaisuudelle avoin elämäntapa, johon kannattaa liittyä. Emme voi ulkoistaa fundamentaaliteologian tehtävää toisille, vaan siinä on lopultakin kyse siitä, miten me itse elämme tai emme elä kristillistä uskoa todeksi.
Vaikeina aikoina, kuten niinä, joita nyt juuri elämme, kiusauksena on myös kristityille vetäytyä kuoreensa ja omasta ”vahvasta” ja ”muuttumattomasta” uskosta käsin arvostella muun maailman menoa. Tämä kiusaus on ehkä erityisen suuri vähemmistökirkoissa, jollaisia silti tätä nykyä kaikki kirkot ainakin Euroopassa ovat. Kiusaukselle periksi antaminen olisi kuitenkin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen perinnön ja pastoraalisen lähestymistavan pettämistä. Jos kristittyinä haluamme olla mukana nykyisessä aikakauden murroksessa, niin meillä täytyy olla nöyryyttä ja kypsyyttä jatkaa kääntymyksen ja muutoksen tiellä eteenpäin. John Henry Newmanin sanoin, jotka ovat veli Marie-Augustinin kirjan mottona, täällä maailmassa eläminen tarkoittaa muutosta ja täydellisyys sitä, että on muuttunut usein. Kirja itsessään on toivoa antava merkki sellaisesta katolisuudesta, jossa on todellista tulevaisuuden potentiaalia ja kykyä astua aitoon vuoropuheluun suomalaisen yhteiskunnan kanssa.
Alpo Penttinen
Tärkeä perusteos kysyy, mihin uskosi perustuu
Meillä täällä Helsingissä dominikaanien kulttuurikeskuksessa vaikuttava veli Marie-Augustin Laurent-Huyghues-Beaufond OP on kirjoittanut erinomaisen, oppikirjaksi hyvin soveltuvan ja kenties jo lähtökohtaisesti oppikirjaksi tarkoitetun teoksen Kristillisen toivon perusta. Se on eräänlainen, omalta osaltaan sangen kattava johdatus fundamentaaliteologiaan eli kysymyksiin uskon ja epäuskon rajapinnassa – tiivistetysti vaikkapa kysymykseen: ”Mihin uskosi perustuu?”
Kirjassa eritellään vastauksia tähän ja muihinkin kristillisen uskon perustotuuksia koskeviin kysymyksiin eri näkökulmista. Samalla painotetaan toisaalta kirkon uskoa ja oppia omaksuttavina totuuksina, toisaalta ihmisen omassa sielussa ja sisimmässä tapahtuvaa kokemuksellisuutta Jumalasta ja jumalallisesta.
Perinteisesti eurooppalaisessa, keskiajan filosofi Tuomas Akvinolaiseen pohjautuvassa ajattelussa fundamentaaliteologian on nähty käsittelevän uskon ja järjen sekä ilmoituksen ja luonnon välistä suhdetta. Tiivistetysti: ”sicut natura praeambula est ad gratiam” – luonto edeltää armoa. Kirja sisältää myös aihepiiriä avaavia kuvia ja taulukoita.
On hienoa, että tällainen teos on saatu omalla äidinkielellämme suomeksi ja että se ymmärtääkseni on pitkälti myös syntynyt tällä kielellä, vaikka kirjoittaja ei olekaan syntyperältään suomalainen. Osaltaan tämä mainio perusteos on myös luomassa puuttuvaa suomenkielistä katolista terminologiaa ja vahvistamassa jo olemassa olevaa. Jo yksistään tämä on merkittävä saavutus!
Kirja pohjautuu luentomateriaaleihin, minkä voikin osittain huomata sitä lukiessa. Aihepiireissä on jonkin verran toistoa, mutta tämä on mielestäni hyvä asia, sillä ainakin näin teologiaa harrastavalle maallikolle pieni kertailu ei koskaan ole pahitteeksi.
Kirjassa esitetyt filosofiset perustermit on myös helppo ottaa haltuun: epistemologia, hermeneutiikka, apologetiikka… ja monet muut. Lisäksi teos esittelee kattavasti kirkon historiaa ja siinä vaikuttaneita suuntauksia.
Suosittelen tätä teosta lämpimästi kaikille lukuhaluisille ja aiheesta kiinnostuneille. Perusteoksena se lienee ensiarvoisen olennainen esimerkiksi hiippakuntamme diakonikoulutuksessa.
Pilvi Listo-Tervaportti