Apostoli Paavali antoi 2000 vuotta sitten kolossalaiskirjeessään ohjeita kristilliselle perheelle: ”Vaimot, olkaa alamaisia miehillenne, niin kuin sopii Herrassa. Miehet, rakastakaa vaimojanne älkääkä olko heitä kohtaan ankaria. Lapset, olkaa kaikessa kuuliaisia vanhemmillenne, sillä se on Herralle otollista” (Kol. 3:18–20).
Kysyn itseltäni, ovatko nämä Paavalin sanat vielä tänäänkin ajankohtaisia. Nykyajan nainen tuskin ajattelee, että hänen tulisi alistua miehelleen. Maassa, jossa ehkä puolet avioliitoista päättyy eroon, tuskin mies rakastaa vaimoaan tai vaimo miestään. Meillä on yhä enemmän tietoa siitä, että miehet – ja ehkä myös vaimot – pahoinpitelevät ja lyövät puolisoaan. Nykypäivän yhteiskunnassa lapset eivät enää useinkaan tottele vanhempiaan tai edes kunnioita heitä. Elämme aikakautta, jossa perheet ovat rikki, ilman rakkautta ja hellyyttä. Psykoterapia kukoistaa. Individualismi ja ”minä”-henki hallitsevat yhteiskuntaamme, ainakin länsimaissa ja monissa muissa teollisuusmaissa.
Päätelmäni on, että Paavalin ihanteen mukainen kristillinen perhe on suurelta osin menettänyt merkityksensä. Kristillisen perhe-elämän sijaan eletään sekavassa tilassa, jota ohjaavat itsekkäät, narsistiset ja hedonistiset arvot. Monissa tapauksissa hankitaan mieluummin lemmikkejä – koiria ja kissoja – kuin lapsia. Lapset nähdään usein vain taakkana, josta on kannettava vastuuta koko elämän ajan. Yhteiskunta laajemminkin on lapsivastainen – ei vain lännessä, vaan myös esimerkiksi Kiinassa, Japanissa, Etelä-Koreassa ja monissa muissa maissa. Elämme itsellemme, emme toisillemme. Lapsia ja avioliittoa pidetään esteenä yksilön ”onnellisuudelle”. Onnellisuus on yksilöllistetty.
Kristillinen arvomaailma on kuitenkin aivan toisenlainen. Paavali kehottaa: ”Olkaa kestäviä rukouksessa, valvokaa ja rukoilkaa kiittäen. Olkaa viisaita suhteissanne ulkopuolisiin ja käyttäkää oikein jokainen hetki” (Kol. 4:2,5).
Kristityn tulee olla jatkuvassa yhteydessä Jumalaan rukouksen kautta, usein hiljaisessa rukouksessa – esimerkiksi matkalla töihin tai opiskelupaikalle, vapaa-ajalla, missä tahansa. On hyvä olla tietoinen siitä, mitä tekee, ja kiitollinen siitä, mitä on saanut: terveydestä, työpaikasta, hyvistä ystävistä tai lempeästä ja uskollisesta puolisosta sekä lapsista. Ihmisen ei tule käyttäytyä miten tahansa suhteessa muihin. Ja lopulta meidän tulee arvostaa kaikkein arvokkainta, mitä meille on annettu – elämäämme maan päällä. Aikamme on rajallinen, sillä on alku ja loppu. Se on kaikki, mitä meillä on, ja meidän tulee käyttää se hyvin.
Tänä päivänä MINÄ on kaiken keskiössä. Kyse on minun tarpeistani, tahdostani, onnellisuudestani ja tyytyväisyydestäni. Monesti heikot ja haavoittuvat – lapset, työttömät, maahanmuuttajat, vanhukset, sairaat ja köyhät – on työnnetty yhteisön ulkopuolelle. Heidät koetaan vaivaksi ja ajanviejiksi, esteiksi yksilön ”onnellisuudelle”. Sen sijaan samaistutaan nuoriin, kauniisiin ja menestyneisiin – niihin, joista on taloudellista hyötyä tai lisäarvoa työpaikalla – ja erityisesti niihin, jotka kuluttavat paljon ja yhä enemmän.
Kristinusko ei ole tätä. Kristinusko on heikkojen ja syrjäytettyjen uskonto. Se syntyi vallanpitäjien vainojen keskellä ja erityisesti marttyyriuden hengessä. Varhaiset kristityt pysyivät lujina, koska he elivät kristillisesti – Jeesuksessa Kristuksessa. He elivät kristillistä identiteettiään ja uskoaan kristillisessä perheessä ja veljellisessä rakkaudessa toisiaan, vieraita ja muukalaisia kohtaan. He olivat rohkeita uskossaan. He olivat valmiita kuolemaan uskonsa ja rakkautensa puolesta Jumalan Poikaa Jeesusta Kristusta kohtaan.
Nykypäivän yhteiskunta on yhä vähemmän kristillinen. Uskovat kristityt joutuvat etsimään yhä enemmän toisia kristillisiä perheitä ja yhteisöjä elääkseen uskoaan todeksi. Yhteiskunnassa ei juuri ymmärretä uskovia kristittyjä ja heidän arvojaan. Monet eivät epäröi kerskua sillä, etteivät ole kastettuja eivätkä usko Jumalaan.
Elämä Kristuksessa ei ole paluuta konservatismiin. Kristitty palaa kristinuskon perusarvoihin ja niihin vapaaehtoisiin vaatimuksiin, joita ne asettavat meille jokaiselle. Usko eletään todeksi rakkaudessa toisiamme kohtaan – ensisijaisesti perheessä, yhteiskunnan heikkojen parissa ja niiden, jotka ovat ehkä menettäneet toivonsa tulevaisuudesta.
Kuten Rooman aikana, elämme tänään jatkuvan sodan, ympäristökatastrofien, ymmärtämättömyyden ja sekularismin uhan alla. Meitä ahdistaa ja pelottaa tulevaisuus. Haemme välitöntä lohtua ja pakoa lisääntyvästä kulutuksesta, viihteestä, matkoista eksoottisiin maihin ja päihteistä. Luotamme yhä vähemmän toisiimme, myös perheessä. Meidän tulisi pysäyttää nämä ajatukset, ahdistus ja levottomuus omassa elämässämme. Niiden, jotka elävät Jeesuksessa Kristuksessa, ei todellisuudessa tarvitse pelätä. Kuten Kristus itse sanoi – ja kuten monet paavit ovat toistaneet – ”Älkää pelätkö” (Matt. 10:31).
Emme ole ilman toivoa. Emme ole yksin. Eräs katolinen piispa lausui rohkaisun sanoja nykypäivän ihmiselle. Vaikeina aikoina kannattaa jälleen tarttua Raamattuun, istua rauhassa yksin ja lukea valittuja kohtia. Raamattu on täynnä kokemusta. Siinä kuvataan melkein kaikki, mitä ihminen voi elämänsä aikana kokea. Raamattu antaa lohtua ja toivoa tulevaan.
Jan-Peter Paul
– Lyhennetty versio (ruotsiksi) esitettiin YLEn Andrum-ohjelmassa 19. toukokuuta 2025.
– Kirjoittajan haastattelu Arbetarbladetissa on luettavissa verkkosivuillamme.