Valitse Sivu

Kirjaesittely: Ratzinger: Liturgian henki

Kirjaesittely: Ratzinger: Liturgian henki

Vuonna 2000 kardinaali Ratzingerilta ilmestynyt Der Geist der Liturgie. Eine Einführung (suom. Liturgian henki. Johdatus liturgiaan) on nimensä mukaisesti johdatus liturgiaan. Teos on nimetty Romano Guardinin vajaa sata vuotta sitten ilmestyneen liturgisen teologian klassikon (Vom Geist der Liturgie) mukaan. Kirjan tavoite on käytännöllinen: esipuheessaan kardinaali toteaa kirjoittaneensa sen edistääkseen uskon tuntemista ja sen parempaa toteutumista liturgiassa. Kyseessä on kuitenkin syvämietteinen esitys kristillisen liturgian luonteesta, tai sen ”hengestä”. Ohessa yleiskatsaus – joskaan ei kaikenkattava – kirjan sisältöön.

Liturgian juuret

Teos jakautuu neljään osaan. Ensimmäisessä kysytään, mitä liturgia oikeastaan on ja mikä on sen tarkoitus. Kirjoittaja lähtee vastaamaan kysymykseen etsimällä liturgian juuria, jotka löydetään Israelin historiasta. Jumala sekä ilmoittaa Israelille kymmenen käskyä että välittää sille kultin. Näin osoittautuu, että moraalinen elämä ja liturgia kuuluvat yhteen. Mutta Israelin historia ilmaisee toisenkin totuuden: kultti on Jumalan antamaa – ihminen ei voi yksinkertaisesti “tehdä sitä”. Näkökulma on kirjoittajalle tärkeä ja toistuu kirjassa sittemmin usein. Elämästä tulee “todellista elämää vain silloin, kun se saa muotonsa Jumalan katsomisesta. Kultti on olemassa välittääkseen tämän katsomisen…” Pohjimmiltaan liturgian tarkoitus on kohdata elävä Jumala.

Tarvitseeko liturgia erityistä tilaa?

Toisessa osassa tarkastellaan liturgiseen tilaan liittyviä kysymyksiä. Esittelen seuraavassa tätä osaa hieman tarkemmin. Ratzinger aloittaa kysymällä, tarvitaanko kristillisessä palvonnassa erityisiä paikkoja ja tiloja: todellinen palvontahan tapahtuu “Hengessä ja totuudessa”. Vastaus kuuluu kyllä, sillä maanpäällisten merkkien kautta opitaan tuntemaan yliluonnollinen todellisuus. Tai kuten kirjoittaja kauniisti muotoilee, Jeesuksen lävistetyn kyljen kautta opitaan tuntemaan Jumalan salaisuus.

Synagoga ja kristillinen kirkko

Ratzinger haluaa johdattaa lukijansa ymmärtämään kristillisen kirkkotilan erityisluonnetta. Sen vuoksi taustaa on jälleen haettava juutalaisuudesta, tarkemmin synagogasta. Synagoga ei ollut vain kokoustila vaan se ymmärrettiin yhteydessä Jerusalemin temppeliin. Temppeli puolestaan oli Jumalan läsnäolon paikka. Sen kaikkeinpyhimmässä sijaitsi liitonarkku: tyhjä valtaistuin, jolle Jumalan läsnäolon pilvi – shekina – laskeutui. Siten synagoga suuntautui kohti temppeliä.

Minne varhainen kristillinen liturgia suuntautui?

Kristillinen kirkkorakennus toi synagogamalliin uudistuksia. Jerusalemiin suuntautuminen korvautui itään päin suuntautumisella; Kristus, jota idästä nouseva aurinko symboloi, on todellinen Jumalan läsnäolon, shekinan, paikka. Hänen ihmisluonnostaan on tullut todellinen ja pysyvä Jumalan valtaistuin. Kristillinen uutuus oli myös alttarin sijoittaminen itäseinälle. Näin alttari “orientoi” kirkkokansaa (eli suuntasi sitä orienttiin, itään). Vanhassa kirkossa edellä kuvattua rukousta itään päin pidettiin jopa apostolisena traditiona.

Minne nykyinen liturgia suuntautuu?

Seuraavaksi siirrytään tarkastelemaan tämänhetkisen liturgian tilaa. Maantieteellisistä olosuhteista johtuen Pietarinkirkko oli rakennettu kohti länttä. Niinpä siellä liturgiaa viettävän papin oli itään päin messua viettääkseen katsottava versus populum, kohti kansaa. 1900-luvun liturginen uudistus, Ratzinger selittää, kehitti tästä uuden idean, jonka mukaan eukaristiaa täytyisi viettää versus populum. Tätä perusteltiin pääasiassa kahdella väitteellä: vain tämä mahdollistaisi “aktiivisen osallistumisen” liturgiaan ja vain tämä vastaisi viimeisen ehtoollisen alkuperäistä viettotapaa. Aktiivisen osallistumisen sisältöä Ratzinger käsittelee erikseen myöhemmin; luvun varsinainen tarkoitus on vastata jälkimmäiseen väitteeseen. Väite perustuu epätarkkaan käsitykseen viimeisestä ateriasta, Ratzinger toteaa. Hän siteeraa Louis Boyeria: “Ajatus, että vietto versus populum olisi ollut alkuperäinen muoto, erityisesti viimeisen aterian muoto, perustuu yksinkertaisesti virheelliseen kuvitelmaan antiikin ajan kristillisestä tai ei-kristillisestäkin ateriasta. Esikristillisenä aikana pöytäseurueen isännän paikka ei koskaan ollut vastapäätä muita osallistujia. Kaikki istuivat tai olivat makuulla sigman tai hevosenkengän muotoisen pöydän ulkosivulla … Kristillisessä antiikissa ei olisi koskaan voinut syntyä ajatus, että aterian isännän paikan pitäisi olla versus populum. Aterian yhteisöllistä luonnetta korosti juuri päinvastainen järjestys eli se, että kaikki osallistujat olivat pöydän samalla sivulla.” Ratzingerin mukaan Rooman basilikan ja sen alttarin merkitys on ymmärretty väärin, mikäli sillä perustellaan kansaan päin viettämistä.

Herraa kohti

Hieman humoristisesti Ratzinger huomauttaa, ettei yhteistä rukousta itään päin pidetty “seinään päin viettämisenä” tai selän kääntämisenä seurakunnalle: “niin tärkeänä [pappia] ei koskaan pidetty”. Päinvastoin kansaan päin viettämisen Ratzinger näkee johtaneen lisääntyneeseen klerikalismiin: papista on tullut messun kiinnekohta. Voidaan kuitenkin tehdä ero sanan liturgian ja eukaristisen liturgian välillä, kirjoittaja toteaa. Kun sanan liturgia on olemukseltaan dialogisempaa, on siinä kansaa kohti kääntyminen luontevaa. Eukaristista liturgiaa sen sijaan tulisi viettää itään päin. Tällöin, J.A. Jungmannia mukaillen, pappi ja kansa viettävät messua samaan suuntaan: he menevät yhdessä kohti Herraa, joka tulee heitä vastaan.

Liturgia ja taide

Kirjan kolmannessa osassa Ratzinger käsittelee taiteen ja liturgian välisiä kysymyksiä, kuvan ja musiikin teologiaa. Taiteellisesta inspiraatiosta kirjoittaja tarjoaa näkemyksen: uskonnollisen taiteen uudistumista ei saada aikaan rahalla eikä komissioiden avulla. Kristillinen taide nousee oikeasta uskosta, “uudesta näkemisestä”. Kristillisen inspiraation lähde on ilo Jumalan kohtaamisesta. Sama vastaanottamisen ja voisi sanoa Logoksen ensisijaisuus ilmenee myös musiikkia käsittelevän kappaleen loppukaneetissa: nöyrä suostuminen ”sille, mikä kulkee edellämme, tuo esiin todellisen vapauden ja ohjaa meidät todelliseen korkeuteen”.

Liturgia käytännön toimintana

Viimeisessä osassa “Liturgian hahmo” kirjoittaja tekee eräänlaista “ruumiin teologiaa” käyden läpi liturgisten eleiden kuten polvistumisen, maahan kumartumisen, seisomisen, istumisen ja ristinmerkin historiaa ja merkitystä. Käsiteltyä tulevat myös kirkon erilaiset riitukset ja liturginen vaatetus – ja tuo edellä mainittu aktiivinen osallistuminen. Siinä perustava kysymys, Ratzinger toteaa, on se, mikä on se keskeinen actio, johon kaikkien yhteisön jäsenten on osallistuttava.

Liturgian henki on sekä johdatus liturgiaan, ikkuna Ratzingerin ajatteluun että, kuten kirjoittaja toteaa, pyrkimys auttaa ymmärtämään paremmin uskoa. Se on merkittävä lisäys suomenkieliseen katoliseen kirjallisuuteen.

Isä Tuomas Nyyssölä

– Liturgian henki Katolisessa kirjakaupassa.

Tietoja kirjoittajasta

Tuomas Nyyssölä

Isä Tuomas Nyyssölä on Pyhän Ursulan seurakunnan kirkkoherra.

Uusin lehti ja arkisto

Uusimpia videoita

Ladataan...

Aihevalikko

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Arkistot

Tilaa tiedotteemme