Pääkirjoitus, Fides 3/2025, s. 2. 13.6.2025
Paavi Franciscuksen kuolema ja uuden paavi Leon valinta toivat pääsiäiseemme tänä toivon riemuvuotena aivan erityisen ulottuvuuden. Pietarinkirkon aukio hautajais- ja virkaanastujaismessuineen sekä Sikstiiniläiskappelin savupiippu saivat osakseen lähes käsittämättömän laajaa huomiota. Kuka voi vielä väittää, että uskonnolla, kirkolla, ei olisi enää mitään merkitystä? Kyllä sen sanomaan kiinnitetään huomiota laajemminkin kuin vain maailman 1,4 miljardin katolilaisen keskuudessa.
Paavien vaihtuessa esitetään aina kysymyksiä: Kuinka lähellä edellistä paavia uusi paavi on? Mitä hän aikoo tehdä, mitä muuttaa, mitä tehdä toisin. Mitkä ovat hänen painotuksensa? Näihin kysymyksiin ei ole koskaan yksinkertaista vastausta. Syitä on useita, mutta ainakin kaksi on hyvä tiedostaa:
Ensinnäkin se, että kun uutta paavia valitaan, aika on eri kuin edellisellä kerralla. Konklaavin jäsenistä monet ovat vaihtuneet. Maailman ja kirkon tila, ympäröivä todellisuus, on ehtinyt jo muuttua edellisestä kerrasta. Joka kerralla tarvitaan erilaista paavia, paimenta ja johtajaa, uskonnollista auktoriteettia. Toisekseen uutta paavia ei ensi sijassa valita edeltäjänsä seuraajaksi, vaan ensimmäisen paavin, pyhän apostoli Pietarin seuraajaksi. Tätä seikkaa korostivat konklaavin jälkeen monet kardinaalitkin. Tietyssä mielessä jokaisessa paavinvaalissa palataan siis aina kirkon alkupisteeseen, jotta pysyttäisiin uskollisena juuri sille lähetystehtävälle, jonka Kristus antoi apostoleille ja erityisesti pyhälle Pietarille.
Spekuloida voidaan loputtomasti paavin valitsijoiden motiiveista. Vaikuttiko valintaan se, että paavi Leo on kotoisin Yhdysvalloista? Tuskin. Parhaan vastauksen (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) kaikenlaisiin salaliittoteorioihin ja poliittisiin peleihin antoi pian konklaavin jälkeen maailman nuorin kardinaali, Australian ukrainalaiskatolisen kirkon piispa Mykola Bychok CSSR. Hänen mukaansa mielikuvissa tai elokuvissa ei juuri koskaan tulla lähelle oikeaa konklaavia, sillä todellisuudessa kardinaalien yhteisellä rukouksella on konklaavissa keskeinen asema. Yhteinen rukous – siinä on varmasti selitys myös siihen, että kardinaalit ehkäpä nopeammin kuin osattiin ennustaakaan onnistuivat valitsemaan uuden paavin jo konklaavin neljännellä äänestyskierroksella.
Jokainen paavi tuo pyhän Pietarin istuimelle oman persoonansa, oman karismansa ja omat kokemuksensa. Hän antaa itsensä kokonaan Jumalan ja kirkon käyttöön. Vähitellen mekin opimme tuntemaan uuden pyhän isämme ajattelua ja opetusviran painopisteitä, josta toki jo olemme saaneet esimakua, niin kuin tämän lehden sivuilla voimme lukea. Ehkäpä tärkein lause kuitenkin on tämä: ”[kirkon] todellinen auktoriteetti on Kristuksen rakkaus”. Sitä rakkautta jokainen paavi on kutsuttu julistamaan.
Marko Tervaportti
Fideksen toimitus toivottaa virkistävää kesää kaikille lukijoillemme!