Paavin puheesta piispainsynodin avajaiskokouksessa 2.10.2024:
[… ] Tämä piispansynodin 16. yleiskokouksen toinen istunto edustaa Jumalan kansan ”yhdessä matkustamista” erityisellä tavalla.
Pyhän Paavali VI:n intuitio, kun hän perusti piispansynodin vuonna 1965, on osoittautunut erittäin hedelmälliseksi. Kuluneiden kuudenkymmenen vuoden aikana olemme oppineet näkemään piispainsynodin sinfonisena, ”monialaisena subjektina”, joka tukee katolisen kirkon missiota ja auttaa Rooman piispaa hänen palvelutehtävässään kaikkien kirkkojen yhteyden ja koko kirkon hyväksi.
Pyhä Paavali VI oli tietoinen siitä, että ”tätä synodia, kuten kaikkia inhimillisiä instituutioita, voidaan ajan myötä parantaa” (Apostolica Sollicitudo). Apostolinen konstituutio Episcopalis Communio pyrki rakentamaan uutta erilaisten synodaalisten kokousten kokemusten pohjalta ja määrittelemään synodaalisen kokouksen prosessiksi, ei vain tapahtumaksi.
Synodaalinen prosessi on myös oppimisprosessi, jonka aikana kirkko oppii tuntemaan itsensä paremmin ja tunnistamaan ne pastoraalisen toiminnan muodot, jotka parhaiten vastaavat Herran sille antamaa tehtävää. Tämä oppimisprosessi koskee myös paimenten, erityisesti piispojen, viran toteutusta.
Kun päätin kutsua täysjäseniksi tähän 16. yleiskokoukseen myös merkittävän määrän maallikoita ja vihittyjä (miehiä ja naisia), diakoneja ja pappeja, kehitin osittain aiemmissa yleiskokouksissa jo nähtyä. Jatkoin sitä piispan viran ymmärtämisen tapaa, jonka jo Vatikaanin II kirkolliskokous ilmaisi: Piispa, jokaisen paikalliskirkon ykseyden näkyvä lähtökohta ja perusta, ei voi toteuttaa palvelutehtäväänsä muuta kuin Jumalan kansan keskellä ja sen kanssa, kulkien Jumalan hänelle uskoman kansanosan edellä, seisoen keskellä sitä ja seuraten sitä.
Tämä piispan viran inklusiivisen käsityksen on tultava selvästi esiin välttäen kuitenkin kahta vaaraa. Ensinnäkin sellaista abstraktiota, jossa ei kiinnitettäisi huomiota paikkojen ja suhteiden konkreettiseen hedelmällisyyteen tai jokaisen yksilön arvoon. Toisekseen yhteyden katkeamista asettamalla hierarkiaa ja maallikoita jotenkin toisiaan vastaan. Tämä ei tarkoita, että yksi korvaisi toisen huutaen: “Nyt on meidän vuoromme!” Ei, tämä ei toimi: “nyt on meidän maallikoiden vuoro” tai “meidän pappien vuoro”. Se ei toimi. Meiltä pyydetään ennemminkin sinfonista yhteistyötä sävellyksessä, joka yhdistää meidät kaikki Jumalan armon palveluksessa, eri tehtävien ja karismojen mukaisesti. Niitä piispa on kutsuttu tunnustamaan ja edistämään.
Tämä ”yhdessä matkustaminen” kaikkien kanssa, kaikkien, on prosessi, jossa kirkko, Pyhän Hengen toiminnalle kuuliaisena ja herkkänä tulkitsemaan ajan merkkejä (Gaudium et Spes, 4), uudistuu jatkuvasti ja täydellistää sakramentaalisuuttaan. Näin se pyrkii olemaan uskottava todistaja sille missiolle, johon se on kutsuttu: kokoamaan maailman kaikki kansat yhteen juhla-aterialle, johon Jumala itse antaa meille valmistamansa paikan. (vrt. Jes. 25:6–10).
Tämän 16. yleiskokouksen kokoonpano ilmaisee enemmän kuin vain satunnaisen faktan. Se osoittaa tavan, jolla piispan virkaa toteutetaan kirkon elävän perinteen ja Vatikaanin II kirkolliskokouksen opetusten mukaisesti: ei yksikään piispa eikä kukaan muukaan kristitty voi ajatella itseään ”ilman toisia”. Kuten kukaan ei pelastu yksin, myös pelastuksen julistus tarvitsee kaikkia, ja kaikkien on tultava kuulluksi.
Se, että piispainsynodissa on myös muita jäseniä kuin piispoja, ei vähennä yleiskokouksen ”piispallista” ulottuvuutta. En sano tätä joidenkin puolelta toiselle kulkeneiden juorujen takia. Vielä vähemmän tämä tarkoittaa rajoituksia yksittäisen piispan tai piispojen kollegion omaan valtaan. Se pikemminkin osoittaa, millaista piispallisen vallan on tarkoitus olla kirkossa, joka tiedostaa olevansa perustavalla tavalla suhteista koostuva ja siten synodaalinen. Suhde Kristukseen ja kaikkiin Kristuksessa – niin heihin, jotka ovat jo täällä, kuin niihin, jotka eivät vielä ole, mutta joita Isä odottaa – toteuttaa kirkon olemuksen ja antaa kirkolle muodon kaikkina aikoina.
Piispanviran ”kollegiaalinen” ja ”synodaalinen” toteutus (paikalliskirkoissa, kirkkoyhteisöissä ja koko kirkon tasolla) on tunnistettava oikea-aikaisesti, aina uskon talletusta ja elävää traditiota kunnioittaen ja vastaten Pyhän Hengen kutsuun kulloisenakin aikana siinä kontekstissa, jossa eletään. Älkäämme unohtako, että Henki on harmoniaa. Muistakaa helluntaiaamu: silloin oli valtava sekasorto, mutta Henki toi harmoniaa. Henki on todellakin harmoniaa – ei hienostelevaa ja älyllistä, vaan eksistentiaalista.
Pyhä Henki pitää kirkon alati uskollisena Herran Jeesuksen Kristuksen mandaatille ja kuuliaisena hänen sanalleen. Henki johdattaa opetuslapset kaikkeen totuuteen (Joh. 16:13). Hän johdattaa nyt myös meitä, jotka olemme Pyhässä Hengessä kokoontuneet tähän yleiskokoukseen, antamaan kolmen vuoden kulkemisen (autiomaassa vaeltamisen?) jälkeen vastauksen kysymykseen “Kuinka olla synodaalinen kirkko lähetystyössä?” – minä lisäisin: armollinen.
Toivon ja kiitollisuuden täyttämällä sydämellä, tietoisena teille – meille – annetun tehtävän haasteista, rukoilen, että kaikki avautuisivat Pyhän Hengen toiminnalle, Hänelle, joka on varma oppaamme ja lohduttajamme. Kiitos.
Franciscus