Historiallinen näyttely PYHÄN HENRIKIN KIRKON KAKSI JUHLAA oli pappilassa 17.–20. tammikuuta 2025. Näyttely antoi meidän kurkistaa menneeseen ja kuulla kuisketta yli sadan vuoden takaa. Kaksi juhlaa? Oli siunaamisjuhla ja oli vihkimysjuhla ja kolmaskin: pyhän Henrikin muistopäivän 19.1. kunniaksi tämä näyttely.
Pyhän Henrikin kirkko perustettiin sotilaskirkoksi. Ne, jotka tuntevat vähemmän Suomen historiaa eivät ehkä tiedä, että katolisen kirkon saaminen Helsinkiin oli historian aallokossa kaunis ihme. Katolinen usko oli kyllä tullut Suomeen, mutta Ruotsin luterilaisessa valtakunnassa, mihin kuuluimme, oli katolinen kirkko kielletty.
Pauketta ja sotaa, meistä suomalaisista tuli keisarin alamaisia 1809. Suomalainen sanonta kuuluu: ei mitään pahaa ettei myös jotain hyvää. Saimme katolisen kirkon Helsinkiin! Venäjänmaa ja sen keisari olivat ortodokseja, mutta Venäjän keisarilliseen armeijaan kuului katolisia sotilaita Puolasta, Liettuasta ja Ukrainasta. Heitä ja heidän perheenjäseniään oli Helsingissä ehkä tuhat tahi kaksi. Heille tahdottiin rakentaa kirkko, saatiin varat. Kirkkorakennus on 165 vuotta, mutta vihittiin 1904.
Historiallinen näyttelyn PYHÄN HENRIKIN KIRKON KAKSI JUHLAA kuraattori eli järjestäjä oli Diana Kaley, jolla oli apunaan katedraalin historiallinen työryhmä: Annu-Riitta Lindroos, Ilpo Koukku ja Markku Koponen.
– Mikä sinun roolisi oli, Markku? – Olin historiallisen tiedon tukena ja apuna esineiden alkuperän selvittäjänä. Työryhmämme jatkaa työtään katedraalin arvokkaiden esineiden ja kirkkotekstiilien inventoinnissa ja luetteloinnissa.
Näyttelyssä oli valokuvia, kirkkotekstiilejä, ehtoollisastioita ja tekstikirjoja. Arvokkaat esineet kertovat lahjoittajien rakkaudesta Jumalaan. Kristusta on kunnioitettu mm. upeissa monstransseissa: tässä kulkee jotain enemmän kuin maallinen kuningas! Uskon ja kauneuden viesti on selvä: tahdomme kunnioittaa ja arvostaa.
Matka-alttari oli pienen pieni. Minä en ollut tiennyt sellaista olevan olemassakaan. Kirkon penkki oli tehty pienemmille ihmisille. Pappien kasukat olivat selästä upeat, koska aiemmin pappi oli kääntyneenä alttariin päin ja selkä näkyvissä kirkkokansaan päin. Kun pappi adoraatiossa kantaa Kristusta, hänellä on hartialiina. Näyttelyssä esillä oleva hartialiina oli runsaasti koristeltu, aiheena pelikaani ruokkii poikasiaan omalla verellään. Esillä oli myös puolalainen messukirja, johon oli suomeksi lisätty käsinkirjoitettu vihkikaava.
Kysyin Dianalta, joka oli myös opastamassa ja valvomassa näyttelyssä, miten työläs homma oli.
– Kaikki esineet ovat eri puolilla säilytyksessä eikä sopivia näyttelykaappeja tai vitriinejä ollut, niitä piti hankkia ja lainata. Näyttelyä varten raivattiin pappilasta kaksi huonetta väliaikaiseksi näyttelytilaksi. Seminaristeja pyysimme auttamaan kantamisessa. Eivät myöskään valokuvat tai kirjat olleet valmiiksi kasassa; meillä ei ole museota!
Ymmärrän että näyttelyn synnyttäminen vaati halua, visioita, organisointia, sitkeyttä ja fyysistä työtä. Mikä oli vaikeinta, Diana?
– Paljon tietoa on hajallaan näistä säilytettävistä aarteista, yksityiskohdista ja tarinoista. Markun hyvän muistin ja asiantuntemuksen ansiosta saimme näyttelyn pystyyn. Hän kirjoitti historiikin jaettavaan esitteeseen mutta jotain tärkeää jäi puuttumaan.
– Mitä?
– Esillä olleiden näyttelyesineitten tarina on kirjoitettu vain irrallisille lapuille vitriineihin. Esineiden tiedot ovat yhä hajallaan. Samoin kuin kaikkien niiden esineiden, joita ei ollut tässä näyttelyssä.
Näyttelyssä kävi kolmen päivän aikana noin 400 henkeä. Kauniit kiitokset koko työryhmälle, saimme kurkistaa historiaamme ja näin lisätä rakkautta ja kunnioitusta omaa uskoamme ja kirkkoamme kohtaan.
Mitä siis historia kuiskii? Valtakuntien rajat ja nimet vaihtuvat ajan aallokoissa, usko kantaa.
Mitä hyötyä oli näyttelystä? Tulimme tietoiseksi, mitä meidän tulee vaalia.
Lemmikki Louhimies