Mitä tekemistä kuuluisalla, itseään poliittiseksi teoreetikoksi kutsuvalla ajattelijalla, joka ei edes ole kristitty, on pyhän Augustinuksen kanssa? Ja mitä tekemistä kreikkalaisilla on asian kanssa?
Hannah Arendt kasvoi Saksassa ei-uskonnollisessa juutalaisessa sivistyneessä perheessä, joka kannatti edistyksellisiä sosiaalidemokraattisia näkemyksiä. Hän menetti isänsä 7-vuotiaana. Jo 14-vuotiaana Arendt oli lukenut Immanuel Kantin filosofiset teokset ja antiikin kreikkalaisia ajattelijoita. Vasta myöhemmin, sodanjälkeisessä maailmassa, kaukana Saksasta, hän tunnisti poikkeuksellisen lahjakkuutensa klassisen kreikkalaisen kulttuurin ja filosofian tuntemuksessa. Hän opiskeli filosofiaa aikansa parhaiden professoreiden johdolla toisen maailmansodan edellä. Filosofian ohella hän suoritti sivuaineopinnot teologiassa ja klassisessa kreikassa. Teologian hän valitsi, koska ymmärsi, ettei tuntenut eikä ymmärtänyt kristinuskoa – tarkemmin sanottuna teologiaa.
Arendt kirjoitti, koska halusi ymmärtää, mitä 1930-luvun Saksassa oli tapahtunut, mitä maailmassa oli tapahtunut Saksan ja Neuvostoliiton totalitaaristen hallintojen alla, mitä hän kohtasi Yhdysvalloissa, jonne hän pakeni, ja mitä tapahtui vastaperustetussa Israelin valtiossa Eichmannin oikeudenkäynnin yhteydessä Jerusalemissa. Hän ei tavoitellut mainetta, vaan ymmärrystä – ja tämä ymmärrys avautui hänelle kirjoittamisen prosessin kautta, tehden ymmärryksen mahdolliseksi myös muille. Vuonna 1929 Arendt väitteli tohtoriksi Heidelbergin yliopistossa pyhän Augustinuksen rakkauskäsitettä käsittelevällä väitöskirjalla. Hän oli silloin 23-vuotias.
Heidelbergin teologinen tiedekunta ei ollut katolinen. Katolisille teologeille Raamatun ymmärtäminen oli siinä mielessä helpompaa, että he saattoivat nojata kirkon tradition jatkuvuuteen apostolien ajoista kirkkoisien kautta nykypäivään. Äitikirkko on säilyttänyt Kristuksen opetuksen eheänä – ja lisäksi juuri äitikirkko määritti Pyhien kirjoitusten kaanonin, jota me tänään yhä seuraamme. Samoin kirkon opetusviran tehtävänä on säilyttää Kristuksen ja apostolien alkuperäinen opetus totuudenmukaisena Raamatun sanan mukaisesti.
Usko näkyy rakkautena
Arendtin aikana Heidelbergin teologit alkoivat tutkia Raamattua sen alkuperäisillä kielillä ilman niitä myöhemmin lisättyjä, usein puolueellisia opillisia tulkintoja, joihin protestanttinen teologia oli aiemmin nojannut. Raamatun ymmärtämisen näkökulmaksi tuli Jeesuksen Kristuksen persoona ja opetus. Tätä lähestymistapaa alettiin kutsua historiallis-kriittiseksi menetelmäksi. Keskeiset teologit – joista merkittävin oli Karl Barth – sivuuttivat muut ideologiset tulkinnat, jotka vaihtelivat liberaali-rationaalisesta puhtaasti kirjaimelliseen, tavoitellen Raamatun ilmoitetun totuuden ymmärtämistä sen alkuperäisestä tekstistä käsin. Tällainen tapa lähestyä Raamattua tarjosi turvaa niille teologeille, jotka pitivät kiinni kirkon universaalisuudesta sodan ja totalitarismin keskellä. Samalla se avasi tietä dialogille katolisuuden kanssa ja teki mahdolliseksi sen, mitä nykyään kutsumme ekumeniaksi.
Usko näkyi rakkautena, ja rakkaus teoissa. Hyvän samarialaisen vertaus tekee tämän näkyväksi ja auttaa meitä kääntämään sen arjen kielelle. Mooseksen laki, jonka Jeesus vahvistaa, käskee rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä. Israelilaisen kannalta hädässä auttanut lähimmäinen ei ollut toinen israelilainen, vaan samarialainen – vieras kansasta, jonka uskonto ja moraali olivat turmeltuneet. Kristuksen näkökulmasta katsottuna lähimmäisenrakkaus ei ole pelkkää mietiskelyä, vaan konkreettinen teko, jossa vieras pelastaa mahdollisen vihollisen hengen. Rakkaus tulee näkyväksi toiminnassa.
Hannah Arendt valitsi aktiivisen elämän filosofisen tai uskonnollisen, puhtaasti kontemplatiivisen elämän sijaan. Tämä valinta juurtui hänen Augustinus-tutkimukseensa, tarkemmin siihen, miten hän ymmärsi pyhän Augustinuksen rakkauden käsitteen – sen, mitä Augustinus nimittää latinaksi caritas ja kreikaksi agapé. Augustinus viittaa usein kreikkalaisiin, erityisesti teoksensa Jumalan valtio ensimmäisessä osassa, joka kirjoitettiin vuosina 413–426 jKr. Sekä Augustinuksella että Hannah Arendtilla oli laaja tuntemus kreikkalaisesta ja roomalaisesta kulttuurista.
Lähimmäisenrakkaus edellyttää itsensä uhraamista
Arendtia kiehtoivat historialliset käännekohdat, jotka muuttivat historian kulun ja samalla yksilöiden ja kansojen kohtalot. Homeros suri sielujen menetystä Troijan tuhossa, pyhä Augustinus kirjoitti Jumalan valtio -teoksen Rooman lähestyvän tuhon varjossa, ja Arendt koki Reichstagin tulipalon vuonna 1933. Troija tuhottiin kreikkalaisten välisessä sodassa, jossa molemmilla puolilla oli suuria sankareita ja jossa sekä ihmiset että heidän pakanalliset jumalansa turvautuivat petokseen. Homeros osoittaa kunnioitusta myös vihollisen sankareita kohtaan, koska pitää kiinni totuudesta. Pyhä Augustinus puolestaan reagoi Rooman ryöstöön puolustamalla kristittyjä ja kristinuskoa. Hän osoittaa, mitä vanhojen pakanallisten tapojen paluu toi mukanaan. Augustinus viittaa Homerokseen ja muistuttaa pakanallisten hallitsijoiden ajasta, jolloin julmuus, raiskaukset ja mielivalta kuuluivat vallankäytön arkeen. Homeros ja Vergilius kuvaavat, miten naisia, lapsia, vankeja – käytännössä kaikkia voitettuja – kohdeltiin ankarasti. Ennen lopullista kaatumista Roomaa piiritettiin Augustinuksen aikana kolme kertaa; monet pakenivat kaupungista ja monet kuolivat. Augustinus korostaa, että kristityt eivät kohdelleet vihollisiaan huonosti eivätkä olleet julmia voitettuja kohtaan. Historiasta tiedämme, että Augustinuksen kuvaama rakkaus johti lopulta siihen, että kukistettu Rooma toi valloittaneet visigootit todelliseen uskoon ja Roomasta tuli kristikunnan sydän. Roomalla oli Kristus; pakanallisella Troijalla ei ollut – eikä Troijaa koskaan rakennettu uudelleen.
Pyhän Augustinuksen Jumalan valtio -teoksen kuvitusta Raoul de Preslesin käännöksessä vuodelta 1375. gallica.bnf.fr
Arendt pakeni Saksasta Yhdysvaltoihin vuonna 1933 ja jäi valtiottomaksi. Hän koki omakohtaisesti, kuinka tehottomia kansainväliset järjestöt voivat olla, kun ihminen muuttuu hylkiöksi (paria). Tämä oli yksi syy siihen, että lähimmäisenrakkaus merkitsi hänelle nimenomaan ihmisten välistä suoraa toimintaa: muuten kyse oli vain yhteisestä edusta, ei rakkaudesta. Lähimmäisenrakkaus edellyttää itsensä uhraamista ja toisen todellisen hyvän etsimistä Jumalassa. Se vääristyy, jos rakkaus kiinnittyy ensisijaisesti omaan etuun tai luotuihin, rajallisiin asioihin, jolloin se irtautuu Jumalan järjestyksestä. Näin Augustinus opetti. Hän myös muistutti, että väärin suuntautunut rakkaus johtaa väistämättä harhaan. Lähimmäisenrakkaus on käytännöllistä, suoraa toimintaa – myös puhe on toimintaa, sanoo Arendt. Se merkitsee astumista julkisuuteen ja riskin ottamista, sillä julkisella areenalla puhe saa helposti poliittisen ulottuvuuden.
Totuuden jäljet
Kristillisen tradition mukaan rakkaus ja totuus kuuluvat yhteen: kumpikaan ei voi seistä yksin. Arendt valitsi totuuden silloinkin, kun hänen omat juutalaiset maanmiehensä – ymmärrettävästi – painostivat häntä ja syyttivät häntä siitä, ettei hän rakastanut omaa kansaansa. Hän kieltäytyi hyväksymästä valhetta ja tekopyhyyttä. Hän halusi ymmärtää, miten totuutta tukahdutetaan poliittisin keinoin. Arendt etsi totuutta politiikassa ja löysi sen tosiasiallisista totuuksista – konkreettisista tapahtumista ja teoista. Hän ymmärsi, että tällaisten tosiasioiden tilalle voidaan rakentaa loogisesti johdonmukaisia ideologioita, jotka poliittisina järjestelminä alkavat hallita ja rajoittaa ihmisen elämän kaikkia osa-alueita. Tämä on totalitarismia, jonka pelottavin väline on terrori.
Troijan tuho, Rooman piiritys ja Saksan parlamenttitalon tuhopoltto olivat esimerkkejä historian fyysisestä hävittämisestä. Monumenttien, kaupunkien, asukkaiden ja kansojen tuhoaminen sai antiikin kirjoittajat, Augustinuksen ja Arendtin tarttumaan kynään, jotta todellisuus ei katoaisi muistista. Pelkkä totuuden ideologinen uudelleenkirjoittaminen ei riitä, jos tosiasiat de facto puhuvat sitä vastaan. Fyysinen hävittäminen pyrkii poistamaan myös tosiasiallisen totuuden jäljet.
Vuonna 1961 käytiin Otto Adolf Eichmannin oikeudenkäynti. Se nousi sanomalehtien pääotsikoihin. Israelin salainen poliisi sieppasi Eichmannin Argentiinasta ja toi hänet oikeuden eteen Jerusalemiin. Aikakauslehti The New Yorker lähetti Hannah Arendtin raportoimaan oikeudenkäynnistä. Tästä syntyi teos Eichmann Jerusalemissa: raportti pahuuden banaaliudesta, joka julkaistiin kirjana vuonna 1963. Eichmann oli keskeinen byrokraatti juutalaisten karkotusten logistiikan järjestämisessä. Arendtin havaintojen mukaan tämä mies, joka oli vastuussa suunnattomista rikoksista, oli ulkoisesti mitätön virkamies, joka teki mitä häneltä pyydettiin. Toisinaan hän toimi myös oma-aloitteisesti ja puhui kliseitä ideologian nimissä, jonka väitettiin ilmentävän ylimmän johtajan tahtoa. Hän myönsi ja perui passeja ja virallisia asiakirjoja, neuvotteli nukkejuutalaisneuvostojen kanssa karkotettavien määristä ja organisoi junakuljetusten aikatauluja. Hän oli tehokas byrokraatti järjestelmässä, joka toteutti käskyjä kyselemättä ja totellen. Hän toimi yhteiskunnassa, jossa pahuudesta oli tullut arkipäiväinen, tavallinen ja lähes huomaamaton osa jokapäiväistä elämää. Pahuudesta tuli normaaliutta – banaalia, kuten Arendt osuvasti sanoo. Kristillisestä näkökulmasta voisi sanoa, että vastaavasti synti muuttuu banaaliksi maallistuneessa yhteiskunnassa, jossa synnissä elämisestä tulee normaali ja hyväksytty olotila.
Muista Troija
Vuonna 1964 Arendt kertoi haastattelussa rehellisesti luonteensa vaikeuksista ja siitä, mikä häntä oli eniten satuttanut. Kipeintä ei tehnyt totalitaarinen järjestelmä, vaan hänen suuresti arvostamiensa intellektuellien ystävien – joukossa maailmankuuluja filosofeja, kuten Martin Heidegger – pelkuruus ja petturuus. He jäivät kiinni oman ajattelunsa ja ideologiansa ansaan. Älyllinen rationaalinen totuus ei ole sama asia kuin tosiasiallinen totuus. Rakkaus näkyy teoissa. Tämä tuo mieleen Jeesuksen ystävät, jotka jättivät hänet yksin, ja Juudaksen, joka kavalsi hänet.
Palaten lopuksi pyhään Augustinukseen: hän näkee Rooman piirityksen alla ja tietää sen kaatuvan. Hänen vastauksensa on kirjoittaa Jumalan kaupungista, Uudesta Jerusalemista, jonka esikuvana Rooma jonkin aikaa toimi. ”Muista Troija”, Arendt muistuttaa viitaten Homerokseen – sillä muistaminen antaa meille mittapuun nykyhetkeä varten, aivan kuten Augustinus kehottaa muistamaan pakanallisen menneisyyden ilman Kristusta. Augustinus ei jää vain suremaan kaatuvaa Roomaa, vaan osoittaa kohti kaupunkia, jonka Jumala on valmistanut meille ikuiseksi kodiksi, ja palauttaa mieleemme Rakkauden: Jumalan rakkauden ja lähimmäisenrakkauden. Sillä rakkaus on se, mikä todella merkitsee, muuttaa ja pysyy ikuisesti.
Éva Reinikainen
.
Éva Reinikaisella on juristin ja filosofian tohtorin tutkinto Cluj-Napocan yliopistosta ja katolisen uskonnon opettajan pätevyys Helsingin yliopistosta. Hän toimii katolisen uskonnon lehtorina Espoossa. Éva asuu perheineen Helsingin Munkkivuoressa ja kuuluu Pyhän Marian seurakuntaan.
.