Huhtikuun 1. päivänä 2026 neljä astronauttia nousi laukaisualustalta John F. Kennedyn avaruuskeskuksessa kymmenen päivän matkalle avaruuteen. Kuulentoon liittyi myös suuria odotuksia ja innostusta. Laukaisu alkoi lähes liturgisilla sanoilla: ”Tässä mennään. Kymmenen. Yhdeksän. Kahdeksan. Seitsemän. RS-25-moottorit käynnissä. Neljä. Kolme. Kaksi. Yksi. Rakettimoottorit syttyvät. Ja laukaisu! Artemis II:n miehistö on matkalla kohti Kuuta – ihmiskunnan seuraava suuri matka alkaa!”
Viiden päivän kuluttua alus kiersi Kuun. Kyseessä oli ensimmäinen ihmisten matka Kuuhun Apollo-lentojen jälkeen 1970-luvun alussa. Tehtävä onnistui, ja astronautit laskeutuivat kapselissaan mereen 10. huhtikuuta 2026. Lento oli osa Artemis-ohjelmaa, jonka tavoitteena on pysyvän ihmisasutuksen luominen Kuuhun. Jos ohjelma onnistuu, saatamme nähdä ensimmäisen kuuaseman syntyvän seuraavan kymmenen vuoden aikana.
Artemis-lennon aikana ihmiskunta muisteli myös toista taivaallista matkaa. Laukaisu tapahtui pyhällä viikolla, ja Kuun ohilento osui pääsiäismaanantaille. Kristityt kaikkialla maailmassa muistivat Kristuksen matkaa, jossa hänet ”korotettiin maasta”, jotta hän ”vetäisi kaikki luokseen” (vrt. Joh. 12:32). Hän laskeutui tuonelan syvyyksiin pyhänä lauantaina ja nousi kuolleista aloittaakseen uuden ihmiskunnan historian (1. Piet. 3:19; 2. Kor. 5:17).
Matka Kuuhun ja matka taivaaseen
Matka Kuuhun tieteen ja tekniikan avulla saattaa näyttää täysin erilaiselta kuin matkamme kohti taivasta uskon, toivon ja rakkauden kautta. Ne ovatkin erilaisia matkoja. Silti avaruuslennoista ja muista tieteellisistä saavutuksista puhuttaessa on vaikea välttää uskonnollista kieltä. Ulkoavaruuden suunnaton suuruus ja atomimaailman käsittämätön pienuus herättävät äärettömyyden kokemuksen, joka synnyttää ihmetystä kaikkein vähitenkin uskonnollisissa ihmisissä. Toisaalta ensimmäiset ei-juutalaiset, jotka kohtasivat Jeesuksen hänen syntymänsä jälkeen, olivat tietäjiä – astrologeja ja tähtien tarkkailijoita – jotka löysivät Kristuksen seuraamalla tähtiä (Matt. 2:1–12). Tiede ei voi pysyä erossa uskosta, eikä usko voi pysyä erossa tieteestä.
Kulttuurimme väittää usein, että usko ja tiede ovat vastakohtia. Uskonto nähdään helposti taikauskon ja sokean uskon alueena – asiana, joka pitäisi pitää yksityiselämän piirissä – kun taas tiedettä pidetään objektiiviseen näyttöön perustuvana. Toisaalta uskovat voivat helposti suhtautua puolustuskannalla luonnontieteiden kehitykseen ja niiden väärinkäyttöön. Tällaista vastakkainasettelua ei kuitenkaan löydy Raamatusta, jossa ”taivaat julistavat Jumalan kunniaa” (Ps. 19:2), eikä – uskallan sanoa – myöskään tieteen historiasta.
Ensimmäisen kuulennon aikana 20. heinäkuuta 1969 astronautti Buzz Aldrin nautti ehtoollisen ennen kuin astui Kuun pinnalle. Ensimmäinen Kuussa nautittu ruoka oli ehtoollinen. Tämänvuotisen Artemis-ohilennon aikana astronautti Victor Glover sanoi: ”Kun jatkamme maailmankaikkeuden salaisuuksien tutkimista, haluan muistuttaa yhdestä kaikkein tärkeimmästä salaisuudesta täällä maan päällä – ja se on rakkaus. Kristus sanoi vastauksena kysymykseen suurimmasta käskystä, että meidän tulee rakastaa Jumalaa koko olemuksellamme.”[1] Näille astronauteille avaruusmatkan herättämää ihmetystä ei voinut erottaa Jumalan palvomisesta.
Usko ja tiede eivät ole vihollisia
Kun asiaa pysähtyy ajattelemaan, tämän ei pitäisi yllättää meitä. Kun tutkimme luontoa – tarkoitan todella pysähdymme sen äärelle – sydämemme liikuttuvat ihmisruumiin hienoudesta, keväällä kukkivista puista, vuorista, planeetoista, tähdistä ja galakseista. On kuin koko maailma olisi portti johonkin suurempaan, jos vain pysähdymme sitä katsomaan. ”Kun minä katselen sinun taivastasi… mikä on ihminen, että sinä häntä muistat?” (Ps. 8:4–5.)
Perinteessämme ajatus siitä, että koko luomakunta heijastaa Jumalaa jollakin tavalla, on keskeinen. Jumala on itse hyvyys, oikeudenmukaisuus, kauneus, totuus ja elämä. Luodut olennot osallistuvat Jumalan olemukseen ja ovat hyviä, oikeudenmukaisia, kauniita, tosia ja eläviä vain siinä määrin kuin ne muistuttavat Jumalaa. Siksi luotu maailma on ensimmäinen evankelista, joka huutaa: ”Emme ole tehneet itseämme!” Pyhä Tuomas Akvinolainen ilmaisee asian näin: ”Luodut asiat eivät itsessään vie meitä pois Jumalasta, vaan johtavat meidät hänen luokseen; sillä ’hänen näkymätön olemuksensa on ollut nähtävissä maailman luomisesta asti hänen teoissaan’ (vrt. Room. 1:20). Jos ne siis vievät ihmisiä pois Jumalasta, syy on niiden väärässä käytössä.”[2]
Jos Raamattu ja kirkko opettavat näin selvästi, että usko ja tiede ovat totuuden ystäviä, miksi ajattelemme niiden olevan vastakkain? Omasta mielestäni molemmat perustuvat näyttöön, mutta ne eroavat toisistaan siinä, millaista näyttöä ne edellyttävät. Luonnontiede tutkii persoonattoman luonnon lainalaisuuksia. Kokeiden täytyy olla toistettavia ja julkisesti todennettavia. Usko taas on elämää, joka suuntautuu persoonan – Kristuksen itsensä – lupauksen mukaan. Uskon todistusaineisto on tämän persoonan toiminta historiassa: Jeesuksen elämä, kuolema, ylösnousemus ja taivaaseenastuminen. Tiede tutkii toistuvia, lainomaisia ja persoonattomia ilmiöitä, kun taas usko koskee persoonallisen Jumalan ainutkertaista toimintaa. Ne joutuvat ristiriitaan silloin, kun sekoitamme nämä erilaiset todistamisen tavat ja yritämme palauttaa toisen toiseksi.
Mitä tämä merkitsee kristityille?
Mitä tämä keskustelu merkitsee kristilliselle elämällemme tässä ja nyt? Ennen kaikkea kristillinen lähimmäisenrakkaus ei voi sivuuttaa ”maailman tietoa”. Paavi Franciscus muistuttaa kiertokirjeessään Fratelli tutti, että rakkauden täytyy olla myös järkevää ja tietoon perustuvaa: ”Rakkaus tarvitsee totuuden valoa, jota jatkuvasti etsimme, ja ’se on järjen ja myös uskon valo’, vailla relativismia. Se merkitsee myös tieteiden kehitystä ja niiden korvaamatonta panosta, jotta löydetään konkreettiset ja varmimmat keinot toivottujen tulosten saavuttamiseksi. Kun pelissä on toisten hyvä, hyvät aikomukset eivät riitä” (FT 185).
Avaruusmatkat opettavat meille, että suuret asiat ovat vaikeita. Ne opettavat myös, että suuret asiat ovat vaivan arvoisia. Mikä olisi suurempaa kuin rakastaminen? Miksi siis odotamme sen olevan helpompaa kuin matka Kuuhun? Ilman Jumalan armoa rakastaminen on varmasti vaikeampaa kuin tarkinkaan tiede, sillä rakkaus tulee Jumalasta. Siksi meidän tulee aina turvautua armon valtaistuimeen, jos toivomme onnistuvamme rakastamisessa. Se tarkoittaa myös sitä, että meillä tulisi olla samaa itsekuria ja uhrautuvuutta kuin tiedemiehillä ja insinööreillä, jotka työskentelivät kuulennon onnistumiseksi. Rakkauden työ on vielä tärkeämpää.
Katsokaamme sitä omistautumista, jolla ihmiset rakentavat tätä maallista kaupunkia. Katsokaamme tiedemiesten, insinöörien, yrittäjien ja aktivistien sitoutumista. Antakoon se meille innoitusta olla vieläkin sinnikkäämpiä, huolellisempia, viisaampia ja yhteistyökykyisempiä Jumalan palvelemisen ja lähimmäisenrakkauden työssä. Kuu on kaukana, mutta meillä on lähimmäisiä, jotka ovat vielä kauempana. Meidän tulee mennä maan ääriin asti käyttäen kaikkea tietoa ja osaamista, joka meille on annettu. Taivas iloitsee jokaisesta kadonneesta lampaasta, joka löydetään.
Job Vorster
[1] National Catholic Reporter, Faith has always gone to space. Artemis II shows how much it has changed. April 8, 2026, Jack Jenkins URL: https://www.ncronline.org/news/faith-has-always-gone-space-artemis-ii-shows-how-much-it-has-changed.
[2] Summa Theologica, Pars Prima, Q65.1.
Artikkelikuva Kuusta ja Maasta Artemis II -avaruusaluksesta huhtikuussa 2026 tehdyn Kuun ohilennon aikana. Kuva: NASA.