Kaikki on armoa!
Fides 10/2016 (s. 8-9)
Isä Tri Nguyen on ollut pappina jo 10 vuotta.
Lokakuun seitsemäntenä päivänä [2016] tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun piispa Józef Wróbel SCJ vihki Toan Tri Nguyenin papiksi.
Vihkiminen tapahtui Naantalin keskiaikaisessa birgittalaiskirkossa – pyhän Birgitan ja ruusukkorukouksen Neitsyt Marian päivänä – ja kuvasi monellakin tapaa isä Trin elämää, uskoa ja pappeutta.
“Näinä päivinä olen ollut pappina jo kymmenen vuotta. Vihkimys oli hyvin merkittävä tapahtuma elämässäni”, sanoo iloinen isä Tri Nguyen vakuuttavasti. Muutama viikko aikaisemmin piispa Teemu Sippo SCJ oli nimittänyt hänet Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan kappalaiseksi ja antanut hänelle erityistehtävän tehdä pastoraalista työtä hiippakunnan vietnamilaisten hyväksi. Mutta minkälainen on 38-vuotiaan isä Trin matka ollut tähän mennessä?
“Tulin Vietnamista Suomeen pakolaisena, kun olin 13-vuotias. Isäni, joka oli etelän sotilas, joutui pakenemaan Vietnamista sodan päätyttyä Thaimaahan ja päätyi sieltä Suomeen. Lopulta 25 vuotta sitten hän sai perheensä luokseen. Siitä on siis jo neljännesvuosisata”, isä Tri laskee.
13-vuotiaalle nuorelle vieraaseen maahan ja kulttuuriin tuleminen on haaste. “Ensimmäisen vuoden opiskelin ala-asteella suomen kieltä, ja sitten jo siirryin yläasteelle ja sieltä lukioon. Koulun jälkeen olin vuoden töissä Keravalla vetoketjutehtaalla”, isä Tri kertoo ja jatkaa: “Jo silloin keskustelin piispa Paul Verschurenin ja – hänen sairastuttuaan – hiippakunnan asiainhoitajan, isä Jan Aartsin SCJ kanssa kutsumuksestani.”
Miksi papiksi?
Keskusteluissa nuori mies joutui pohtimaan, miksi oikeastaan halusi papiksi. Mitä mahdollisen kutsumuksen taustalla oikein oli? “Kyllä kutsumukseni tulee Vietnamista. Kotikylämme oli hyvin katolinen ja me asuimme lähellä kirkkoa.” Kylän pääkirkossa – siellä oli neljä muutakin – Tri sai kasteen ja sakramentit. Suurissa juhlissa kirkko on täynnä. “Sinne mahtuu ainakin 1000 ihmistä.”
“Pienestä pitäen olin messupalvelija ja sitten lukija, ja lauloin myös kuorossa”, isä Tri muistelee ja toteaa, että “se kaikki vahvisti uskonnollista elämääni”. Suurten juhlien yhteydessä messupalvelijoita oli kirkolla yötäkin, jotta he ehtivät huolella valmistaa messut ja palvella niissä aikaisin seuraavana aamuna. “Pappilassa sain esimerkin hyvästä papillisesta elämästä.” Se oli tietynlainen pikkuseminaari.
“Papiksi halusin tulla jo silloin, kun olin noin 9-vuotias. Marraskuussa rukoillaan perinteisesti erityisesti kiirastulen sielujen puolesta, ja hautausmailla pidetään paljon messuja, varsinkin vainajienpäivänä. Ihmiset seisovat läheistensä haudoilla ja kynttilät palavat. Tilanne on surullinen, koska monilta on hiljattain kuollut joku läheinen, ja silloin huomasin haluavani tehdä jotakin heidän hyväkseen, lohduttaa heitä”, isä Tri sanoo ja muistuttaa, että “kirkko on kärsivien ihmisten turvapaikka. Kristus tukee aina varsinkin vaikeuksiin joutuneita ihmisiä; monet ihmiset myös kärsivät pitkän sodan traumoista.”
Ja hautajaisia riitti. “Sadekauden aikana kuolee paljon ihmisiä riisipelloilla salamaniskuihin.” Ja messupalvelijalla riitti tekemistä. “Hautajaisten tunnelma on aina harras ja kontemplatiivinen. Paikalla on aina rukoileva yhteisö, joka kuolemaa kohdatessaan näkee paremmin, mikä on elämän tarkoitus, ja miettii silloin myös oman sielunsa tilaa ja pelastusta.” Isä Tri harmittelee sitä, että Suomessa ja länsimaissa yleisemminkin kuolema yritetään sysätä syrjään. Samalla vieraannutaan Jumalasta ja elämän todellisesta päämäärästä, johon kuuluu myös kuolema.
Syksyn alussa isä Tri vietti muutaman viikon kotikylässään. Vierailu “pani minut muistelemaan menneitä aikoja. Se myös vahvisti uudestaan pappiskutsumustani: palvella ja auttaa muita ihmisiä, ennen kaikkia tarvitsevia”.
Lontoossa
Kun tuli aika valita pappisseminaaria, isä Aarts antoi Trille varsin vapaat kädet. “Valintaa tehdessäni muistin, kuinka suuri koti-ikävä ja yksinäisyyden tunne minua vaivasi, kun aikoinani tulin Suomeen, jossa oli vielä eri kulttuuri ja vieras kieli, kuinka jouduin aloittamaan kaiken lähes nollasta. Ajattelin, että lähtisin Roomaan, lähelle paavia, mutta en osannut italiaa. Sen sijaan olin koulussa oppinut englantia.”
Paikaksi valikoitui Westminsterin arkkihiippakunnan pappisseminaari Allen Hall, jossa opiskeli myös monia muita Pohjoismaista tulleita pappiskandidaatteja. Norjasta ja Tanskasta siellä oli myös vietnamilaisia seminaristeja. “Siellä opiskelin kaksi vuotta filosofiaa” – kuuluisan marttyyrin Thomas Moren entisillä tiluksilla.
Allen Hall tarjosi tuohon aikaan vielä pääosan opetuksesta itse. Seminaarin henki oli aika pastoraalinen ja loma-aikoina opiskelijat menivät töihin eri seurakuntiin. “Tarkoitus oli jatkaa teologiaa samassa paikassa, mutta kun saimme uuden piispan, Józef Wróbelin SCJ, hän ehdotti minulle opintojen jatkamista Roomassa.” Piispan mielestä oli parempi mennä sinne, koska kirkko on Suomessa hyvin “katolinen”, sillä maassa on niin monia eri kansallisuuksia, vähän samalla tavalla kuin Roomassa, jossa on pappeja ja seminaristejakin varmaankin kaikista maailman maista. “Englanti oli kuitenkin hyvin anglikaaninen, monarkistinen ja brittiläinen. Olin samaa mieltä.”
Opiskelupaikan vaihtaminen siirtyi kuitenkin vuodella, koska Suomen kansalaisena Trin piti suorittaa varusmiespalvelus. Isä Aartsin ehdotuksesta hän valitsi siviilipalveluksen, jonka hän suoritti Järvenpään terveyskeskuksessa. Samalla Tri pystyi opiskelemaan italian kieltä työväenopistossa ja työskentelemään viikonloput Pyhän Marian seurakunnassa isä Kazimierz Lewandowskin SCJ johdolla.
Roomassa
“Roomassa aloitin opinnot, jo italiaa osaavana, syksyllä 2002. Ihastuin ikuiseen kaupunkiin uudella innolla. Se oli ollut piilossa pysytellyt toiveeni jo lapsesta asti. Olin joskus lapsena nähnyt postikortin Pietarinkirkosta ja ihmetellyt, kuinka kirkko voi olla niin suuri – sen haluaisin nähdä. Ja tässä nyt olen! Tutustuin Rooman kirkkoihin ja kulttuuriin, ensimmäisten vuosisatojen marttyyreiden kohtaloihin.”
Edelleen paavit viettävät pitkänperjantain illalla ristintien hartauden Colosseumin ympärillä. “Se merkitsee paljon meille kristityille; kun katsomme Colosseumia, se vaikuttaa uskoomme, sillä olemmehan aina uskossa perillisiä, ennen kaikkea marttyyrien veren kautta”, isä Tri huomauttaa ja lisää, “että myös meillä Vietnamissa on 117 kanonisoitua marttyyria, joiden kohtalot voi hyvin liittää Rooman marttyyrien kohtaloihin”.
Oikeastaan teologian opintoihin käytetään neljä vuotta, mutta Trin tapauksessa opintovuodet olivat niin tiiviit, että akateemisten opintojen ja hengellisen ja inhimillisen kasvun osuus tehtiin ensimmäisessä kolmessa vuodessa ja neljäs vuosi jäi sitten pastoraaliselle harjoittelulle. “Roomassa harjoittelulle ei ole niin paljon mahdollisuutta, koska siellä pappeja vilisee, tosin kyllä joskus ehdimme viikonloppuisin auttamaan äiti Teresan sisaria tai käymään vankiloissa.”
“Kevättä 2005 en unohda milloinkaan. Silloinhan Johannes Paavali II kuoli ja haudattiin, konklaavi kokoontui ja saatiin uusi paavi Benedictus XVI. Roomassa oli niin suuri ihmisjoukko ja tunnelma oli niin harras. Kaikki pysähtyi. Ihmismassojen seassa minäkin kävin jättämässä jäähyväiset rakastetulle paaville ja koin hänen läheisyydessään pyhyyden ilmapiirin.”
Konklaavin järjestyminen ja uuden paavin valitseminen myös syvensi nuoren teologin ymmärrystä kirkon hierarkiasta ja paavin valitsemisen käytännöistä. Tri asui Opus Dein ylläpitämässä kansainvälisessä Sedes sapientiae -pappisseminaarissa Trasteveressa ja opiskeli Paavillisessa Pyhän ristin yliopistossa, joka sijaitsee Piazza Navonan takana. Pietarinkirkon aukio sijaitsi matkan varrella.
“Jännitimme koko ajan, tulisiko valkoinen savu jo pian, ja palattuamme konklaavin toisena päivänä takaisin seminaariin, olin kirjastossa opiskelemassa, kun kerrottiin, että valkoinen savu nousee jo. Kaikki ryntäilivät ja lähtivät juoksemaan Trasteveren läpi Pietarinkirkolle. Sinne oli matkalla paljon muitakin – koko kirkko kokoontui yhteen. Kuulimme kirkonkellojen soivan ja lopulta kuuluisat sanat: Habemus papam!”
Isä Trin on vaikea salata iloaan näistä muistoista. “Olen kiitollinen piispa Wróbelille siitä, että hän rohkaisi minua lähtemään Roomaan. Siellä kohtasin todellista monikansallisuutta, seminaarissakin meitä oli noin 90 seminaristia kaikista maanosista.” Hyvin isä Tri muistaa senkin, kun hän pohjoismaisten piispojen ad limina -vierailun yhteydessä sai tavata paavi Johannes Paavali II:n.
Vihkimysten aika
Opintojen vielä kestäessä Tri ehdotti piispa Józefille, että hän mielellään jatkaisi opintoja ainakin lisensiaattiin saakka. Tuolloin piispa kuitenkin vastasi, että pitää ensin tulla takaisin Suomeen: “Suomessa tarvitaan voimaa, pappeja. Ensin minut pitää vihkiä diakoniksi, sitten papiksi, sitten on aika tehdä vähän aikaa pastoraalista työtä. Ehkä sitten kolmen tai viiden vuoden kuluttua aika on kypsä.” Ja niin se olikin. “Tietenkin hyväksyin sen, mitä piispa ehdotti. Tulin takaisin Suomeen kesällä 2005.”
Suomessa Tri sijoitettiin Turun seurakuntaan isä Peter Gebaran SCJ avuksi. “Melkein saman tien lähdimme Kölniin Maailman nuortenpäiville, jotka olivat myös paavi Benedictuksen ensimmäinen matka kotimaahansa valintansa jälkeen. Se oli valtavan hieno kokemus!” Turussa Trin tehtäviin kuuluivat muun muassa messupalvelus ja osallistuminen katekeeseihin, kerhojen ja piirien toimintaan. Diakonina hän vielä saarnasikin.
Tri Nguyen vihittiin diakoniksi Turussa Herran ilmoittamisen juhlapyhänä 25.3.2006 ja papiksi Naantalin keskiaikaisessa luostarikirkossa Turun seurakunnan nimikkojuhlana 7.10.2006. Pohjoismaissa vietetään tuona päivänä pyhää Birgittaa, mutta yleisessä roomalaisessa kalenterissa päivä on omistettu ruusukkorukouksen Neitsyt Marialle. “Olen erityisen iloinen siitä, että vihkimykseni ovat olleet Neitsyt Marian juhlapäivinä”, isä Tri sanoo ja lisää, että “pyhällä Birgitallakin oli hyvin tiivis rakkaus Mariaa kohtaan, sillä viime kädessä kaikki pyhimykset ammentavat samasta lähteestä: he kulkevat Marian kautta Kristuksen luo.”
“Naantalin ruotsinkielinen nimi ‘Nådendal’ on lisäksi erittäin merkityksellinen: ‘Armon laakso’.” Isä Tri sanoo tämän hyvin selvästi: “Olen kokenut omassa elämässäni niin paljon Jumalan armoa; sitä on virrannut minun elämässäni pienestä lähtien aina pappisvihkimykseen asti ja sen jälkeenkin. Ehkä tästä syystä yhdyn mielelläni Jeesus-lapsen Teresan (pikku-Teresan) sanoihin: Kaikki on armoa. On minulla papillinenkin tunnuslause, mutta lyhyenä kiteytyksenä tämä se on: Kaikki on armoa.”
Jatko-opinnot
Vuonna 2009 Helsingin hiippakunta sai uuden piispan, kun isä Teemu Sippo SCJ vihittiin piispaksi Turun tuomiokirkossa 5. päivänä syyskuuta. “Seuraavana vuonna puhuin piispan kanssa ja kerroin toiveestani jatkaa opintojani. Tutkittuaan asiaa hän ilmoitti lopulta, että voisin palata Roomaan. Aloitin lisensiaattiopinnot syksyllä 2011, päätin ne kahdessa vuodessa ja pystyin sitten jatkamaan opintoja tohtorin väitöskirjaan asti kahden vuoden apurahan turvin.”
Aivan kahdessa vuodessa väitöskirja ei valmistunut, sen verran “monimutkainen, pitkä ja vaikea” prosessi sen tekeminen on. Kolmannen väitöskirjavuoden isä Tri vietti jo takaisin Suomessa katedraaliseurakunnan assistenttina, kirjoitustyötään viimeistellen. “Kirjoitustyön lopetin tämän vuoden tammikuussa ja moderaattorien korjausten jälkeen sain luvan väitellä kesäkuun 13. päivänä.” Näin myös tapahtui.
Isä Trin lisensiaatintyö toimi hyvänä valmistavana osana väitöskirjaan, jonka aiheena oli kirkon apostolisuus ja apostolinen suksessio ja niiden keskinäisen suhteen vaikutukset kirkolliskokouksen jälkeiseen katolis-luterilaiseen vuoropuheluun (Apostolocity of the Church and Apostolic Succession. The impacts of this Relationship in the Post-Conciliar Catholic-Lutheran Dialogue).
“Alun perin olisin halunnut tutkia mariologiaa, mutta joka tapauksessa dogmatiikkaa, koska nimenomaan kaikki, mikä liittyy uskoon, on niin tärkeää. Vietnamissa on buddhalainen enemmistö ja siksi jo lapsena oli mielestäni tärkeää tietää, mikä katolilaisia erotti muista uskonnoista.” Marian puoleen isä Tritä ajoi myös oman synnyinmaan mariaanisuus, mikä täällä pohjoisessa “ei samalla tavalla korostu”.
“Mutta en voi toteuttaa vain omaa haluani. Piispa totesi, että kirkon oppi on hyvin ajankohtainen asia, ennen kaikkea virka, sillä melkein kaikki keskustelut toisten kirkkojen kanssa pysähtyvät aina kysymykseen virasta, naispappeuteen, paaviuteen, kirkon rakenteeseen.”
Tämän toivomuksen kanssa isä Tri matkasi takaisin Roomaan ja jatkoi opintoja samassa Santa Crocen yliopistossa. “Otin kaikki ekklesiologian kurssit ja ekumeniaa. Tutustuin professorini kirjaan apostolisesta suksessiosta ja luin ja luin: piispuudesta, pappeudesta ja diakonaatista. Halusin tietää, mitä oikeastaan tarkoitetaan, kun täällä Suomessakin luterilaiset arkkipiispat sanovat olevansa pyhän Henrikin seuraajia samalla, kun meidänkin piispamme on sitä. Mitä tarkoittaa ‘jatkumo’, miten suksessio käsitetään.”
Ei niin yksinkertaista
Koska luterilaisuus on ilmiönä laajempi kuin luterilainen kirkko Suomessa, “päätimme professorini kanssa palata alkuperäiseen käsitykseen kirkon apostolisuudesta, alkulähteisiin. Professorini, isä Philip Goyret, ehdotti, että tutkin kirkon apostolisuutta, koska virka ja muutkin kysymykset liittyvät siihen.” Väitöskirjatyöhön isä Tri sitten toi lisäksi kansainvälisen ekumeenisen vuoropuhelun katolilaisten ja luterilaisten välillä.
Johtopäätöksiä on vaikea tiivistää muutamaan riviin. “En paneudu reformaation tapahtumiin ensi sijassa historioitsijana vaan teologina ja dogmatiikan kautta. Tulos on toisenlainen kuin muissa suomalaisissa käsityksissä.”
Katolisessa kirkossa korostetaan sitä, että kolme ulottuvuutta kuuluu yhteen: traditio, suksessio ja kommuunio. Tarvitaan koko perintö, tradition välittämä uskon talletus, tarvitaan talletuksen välittäminen apostoleilta eteenpäin, jatkumo-osa eli suksessio, ja vielä tarvitaan elävä yhteys, kommuunio, viranhaltijoiden välillä. “Juuri tämä kommuunio on tärkeä elementti: Millä tavalla yhteyttä ylläpidetään, milloin piispallinen linja katkeaa ja millainen on paikalliskirkon yhteys universaaliin kirkkoon?”
“Samoin tärkeää on uskon talletus (depositum fidei). Jos me erkaantuisimme siitä, jos joku piispa saarnaisi eri uskon talletuksesta käsin, hän ei voisi olla apostolien seuraaja, vaikka hän olisikin saanut mekaanisen kätten päällepanemisen, koska suksessio ja traditio ja uskon talletus liittyvät yhteen. Pitää olla yhteydessä kollegoihin, toisiin piispoihin ja ennen kaikkea piispainkollegion päähän eli paaviin.”
Olennaisinta Suomessa käytävän dialogin kannalta on kysymys yhteyden, kommuunion puutteesta. “Vuoropuhelun tehtävä on pohtia, millä tavalla voimme rakentaa umpeen tämän aukon”, sanoo innostunut ja innostava isä Tri, tohtori.
Kiitos haastattelusta ja onneksi olkoon väitöskirjan ja pappisvihkimyksen 10-vuotisjuhlan johdosta!
Marko Tervaportti
