Pääkirjoitus, Fides 1/2025, s. 2. 14.2.2025.
Kun tämä lehti lähtee painoon, toista tuhatta pyhiinvaeltajaa on piispoineen lähdössä takaisin kotiin viiden Pohjoismaan yhteiseltä riemuvuoden pyhiinvaellukselta Roomaan. Varmaankin joistakin maista ja maanosista voi Roomassa käydä riemuvuoden aikana suurempiakin ryhmiä, mutta kyllä tuota lukua on jo pidettävänä tietynlaisena aikojen merkkinä. Kirkko kaikissa Pohjoismaissa kasvaa, se on nuori, monikulttuurinen ja elinvoimainen. Sen ongelma ei ole vanhuus ja väsymys vaan tilojen ja resurssien puute. Sen elämää ei leimaa innokkuuden ja tekijöidenkään puute, vaan se, että me kaikki osaisimme yhä paremmin osallistuttaa muita mukaan kirkon, seurakuntien ja kirkon piirissä toimivien yhteisöjen toimintaan – myös taloudellisesti, niin että kirkosta, omasta seurakunnasta, tulisi meille yhä enemmän toinen koti, josta koko perhe yhdessä pitää huolta.
Hiippakunta on saanut uuden, itse asiassa aivan ensimmäisen pastoraalisuunnitelman seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Sen pääteema on uusi evankeliointi ja se kokoaa yhteen tavoitteita ja ideoita asetettuihin tavoitteisiin pääsemiseksi. Jokaista yhteisöä kirkon sisällä, hiippakunnan, seurakuntien ja yhteisöjen tasolla kutsutaan tutkimaan mahdollisuuksia löytää tapoja viedä pastoraalisuunnitelmassa esitettyjä tavoitteita eteenpäin, jokainen omalla tavallaan. Tämä pastoraalisuunnitelma on helppo nähdä osana paavi Franciscuksen esittämää tavoitetta kehittää kirkkoa kohti synodaalisuutta, mitä kaksi edellistä piispainsynodiakin käsitteli moniportaisen prosessin avulla ja lopulta myös yleismaailmallisella tasolla vuosina 2021–2024.
Dominikaani-isä Morris, metafysiikan opettajani Roomassa, toitotti luennoillaan oppilaittensa päähän lausetta Agere sequitur esse, toiminta seuraa olemista, me toimimme sen mukaan, mitä olemme. Juuri tässä on meidän hetkemme: Riemuvuosi avaa meidät näkemään Jumalan kutsun ja lupauksen; meistä on tullut tai toivottavasti tulee ”toivon pyhiinvaeltajia”, ei vain niitä, jotka tuntevat olevansa katolilaisia, vaan niitä, jotka myös tekevät saamallaan uskon lahjalla jotakin: kertovat sanoin tai teoin Jumalan laupeudesta, osoittavat sitä asenteellaan lähimmäisiään ja kanssaihmisiään kohtaan, rakastamalla, välittämällä, huolehtimalla, joskus myös taistelemalla vääryyksiä ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Rakentamalla, ei rikkomalla. Kulkemalla rinnalla.
Jos jotakin voi riemuvuodelta toivoa, niin ainakin sitä, että jokainen meistä voisi kokea sydämessään jonkinlaisen toivon kipinän ja saada siitä enemmän uskoa, vahvempaa toivoa ja palavampaa rakkautta. Mahdollisuuksia siihen ainakin on.
Marko Tervaportti