”Näen elämäni ketjun ja voisin itkeä kiitollisuudesta.” Minkälainen elämä on ollut ihmisellä, joka pystyy sanomaan näin?
Kun ensimmäinen maailmansota raivosi Euroopassa oli myös Venäjällä puhkeamassa myrsky, joka vaikutti miljoonien ihmisten elämään ja tulevaisuuteen. Elisabeth de Godzinskyn isä Franciszek oli syntynyt Varsovassa, opiskeli Tartossa insinööriksi ja löysi Pietarista vaimon ja ammatin. Vallankumous muutti kuitenkin elämän levottomaksi ja vaaralliseksi ja Elisabeth syntyi Etelä-Venäjällä, Kaukasuksella eräässä kylpylässä 8. huhtikuuta 1917. Äiti Maria oli aikonut palata kotiin Pietariin hyvissä ajoin ennen synnytystä, mutta junia ei enää lähtenytkään. Lopulta kylpylään jääneet naiset lapsineen pääsivät palaamaan Pietariin sotilasjunan kyydissä.
Elisabethin kolme vuotta vanhempi veli George muisteli, miten hän pikkusiskonsa ja lastenhoitajan kanssa sai viettää tuntikausia talon kellarissa, minne kuului yhä lähenevää ammuntaa ja jopa tykinlaukauksia. Ulkona oli turvatonta liikkua, porvarisperheenä Godzinskyt olivat alituisessa hengenvaarassa ja perheen isä joutui jopa vankilaan muutamaksi kuukaudeksi. Viisainta oli piiloutua maan alle ja yrittää muiden tavoin paeta Suomeen. Perhe yrittikin pakoa neljä kertaa, mutta joutui aina palaamaan takaisin, koska rajaa vartioitiin tarkasti. Vasta vuonna 1920 pako onnistui. Inkeriläisten talonpoikien opastamina he seurasivat Laatokan rantaa. ”Muistan miten kuljimme ja vedimme kelkkaa, jossa oli pikkusisko ja vähäinen omaisuutemme,” muisteli George-veli. ”Oli aivan hiljaista, 20 astetta pakkasta, ei tuullut, ei pyryttänyt. Aamulla tulimme ensimmäiseen suomalaiseen taloon kun olimme kulkeneet Laatokan rantoja 45 kilometriä ja isä sanoi: Nyt olemme vapaita!” He olivat ylittäneet Suomen rajan 19. helmikuuta.
Elämä pakolaisena Suomessa ei ollut helppoa. Vanhempien avioliitto hajosi, äiti matkusti Wieniin luomaan uraa pianistina ja lapset jäivät isän ja lastenhoitajan kanssa Suomeen, ensin Imatralle ja sieltä parin vuoden kuluttua Helsinkiin.
Elisabeth ja hänen veljensä pantiin venäläiseen kouluun, sillä isä toivoi voivansa vielä palata Pietariin. ”Ryssän kakaroina” pienillä emigranteilla oli vaikeuksia koulussa, eikä Elisabeth koskaan oppinut kunnolla suomea eikä ruotsia, mitä hän itse suri. Hän sai päästötodistuksen venäläisestä lyseosta, mutta sillä paperilla ei päässyt jatkamaan opiskelua. Hän haaveili sairaanhoitajan ammatista ja hyvänä piirtäjänä kävi Ateneumin iltakoulua toivoen piirustuksenopettajan uraa, mutta molempiin hänet katsottiin liian erilaiseksi. Lisäksi hänen suomenkielentaitonsa oli puutteellinen ja todistuskin väärästä koulusta. Lopulta hän sai paikan konttoristina Suomen paperitehtaiden yhdistyksessä.
Perhe oli isän perintönä katolinen ja 11-vuotiaana Elisabeth pääsi ensikommuuniolle Pyhän Henrikin kirkossa. Hän oli hyvin arka ja ujo lapsi, omien sanojensa mukaan psyykkiseltä iältään vain 8-vuotias. Kirkkoherra van Gijsel oli juhlallinen, valkopäinen mies mustassa kaavussa ja Elisabeth suorastaan pelkäsi tätä. Van Gijsel oli kyllä ystävällinen, hän opetti Elisabethia ja tämän veljeä ranskaksi, he käyttivät vanhaa ranskankielistä katekismusta ”Cathecisme de perseverance”, josta Elisabeth ei ymmärtänyt mitään. ”Ei pikkusisko ymmärrä,” sanoi van Gijsel ja hymyili. Ensikommuuniostaan Elisabeth muisti vain hunnun.
Perhe ei käynyt kirkossa kovin usein, mutta isä halusi lasten pääsevän ensikommuuniolle. Siihen se sitten jäikin. Vasta vahvistuksen sakramentti avasi Elisabethille kaiken sen hengellisen rikkauden, josta hän myöhempinä vuosinaan niin runsaasti jakoi muille. Venäläisessä koulussa hän oli tutustunut ortodoksiseen uskontoon ja päätti 17-vuotiaana lukea evankeliumin venäjäksi.
”Ja sitten tapahtui tämä asia…tämä suuri asia minun elämässäni, että tämä evankeliumin lukeminen, että tämä Kristus-hahmo valtasi minut kokonaan. Ja sitten minä ymmärsin, etten voi jatkaa elämää niin kuin tähän asti, että minun oli elettävä tätä Kristusta varten ja löydettävä hänet niin läheisesti kuin suinkin. Ja jotenkin ajattelin itsekseni, minä joka olin sellainen tunneihminen ja epälooginen ja täynnä ortodoksisuutta, että minun pitäisi ehkä ensin oppia tuntemaan omaa kirkkoani, siis katolista, ennen kuin tulen ortodoksiksi.”
Elisabeth alkoi käydä Henrikin kirkossa, joka oli aina auki ja hiukan salaa myös sunnuntaisin messussa, ettei kukaan kotona huomaisi. Van Gijselin tilalle oli tullut kirkkoherra Hovers ja tämän pitämät saarnat tekivät suuren vaikutuksen Elisabethiin. Hoversin tapa puhua Kristuksesta ja kirkosta ja hengellisistä asioista oli välitöntä, hän puhutteli suoraan ihmistä.
Sitten tuli unohtumaton joulu 1934. Elisabeth meni yömessuun, jossa kirkkoherra Hovers saarnasi. Ja hän puhui suoraan Elisabethille: ”Kristus är född för din skull, ja, för din skull överallt, du som sitter där bakom och framme och mitt i kyrkan och där bakom.” ”Ja minä olin juuri se bakom!”
Ensikommuunionsa jälkeen Elisabeth ei ollut käynyt kommuuniolla eikä hän uskaltanut mennä soittamaan pappilan ovikelloa eikä mennä rippituoliin. Mutta hän ymmärsi, että hän jäisi omaan kirkkoonsa, se oli oikea asia. Vaikka hän rakastikin ortodoksista kirkkoa, hän oli löytänyt oman kirkkonsa.
”Ja sitten tuli kevät 35 ja pääsiäinen 35 ja paasto, ja minä kamppailin itseni kanssa. Ja minä ymmärsin, että täytyy – että nyt täytyy voittaa, täytyy ottaa taas uusi askel, käydä ripillä, käydä ehtoollisella. Ja muistan sen yön, se oli pitkäperjantaiyö, ja messu aikaisin aamulla pääsiäislauantaina, ja minä menin kirkkoon, en nukkunut koko yönä, ja menin vapisten rippituoliin… eikä minun tarvinnut sanoa mitään, kuulin vain äänen joka sanoi minulle: Vihdoinkin tulit, lapsi. Olen nähnyt sinut kirkossa niin kauan jo, mikset ole tullut pappilaan, mikset ole tullut aikaisemmin? Pelkäsitkö?” Vastasin: ”Juu.”
Tästä alkoi Elisabethin uusi elämä. Kirkkoherra Hovers opetti häntä rukoilemaan ja mietiskelemään ja puhui Kristuksesta. Hän tutustutti Elisabethin myös muihin nuoriin katolilaisiin, Juventus catholicaan, kuoroon, partiolaisiin. Sudenpentujen ja tonttujen kanssa Elisabeth työskenteli ahkerasti, hän oli itse lapsena kuulunut venäläiseen partioon, emigranteilla oli oma partionsa.
Vaikeat ajat olivat kuitenkin edessä. Kirkkoherra Hovers, joka oli paljon sairastellut, kuoli. Hän lahjoitti Elisabethille Oremus-rukouskirjan, ja sanoi: ”Mitä ikinä tapahtuu sinun elämässäsi, ja paljon tulee tapahtumaan, niin älä koskaan lakkaa uskomasta, toivomasta ja rakastamasta.” Se oli hänen hengellinen testamenttinsa Elisabethille.
Syyskuun 1. päivänä 1939 Godzinskyn perhe sai Suomen kansalaisuuden maistraatissa juhlallisessa tilaisuudessa: kynttilöiden palaessa vannottiin käsi raamatulla uskollisuutta Suomelle ja annettiin pois Puolan passit. Kun he astuivat kadulle, sanomalehtipojat huusivat uutisiaan: Varsovaa pommitetaan! Saksan joukot ovat hyökänneet Puolaan! Toinen maailmansota oli syttynyt.
Monipuolisen kielitaitonsa ansiosta (hän puhui suomea, ruotsia, venäjää, puolaa, ranskaa, englantia ja saksaa) Elisabeth määrättiin sotasensuuriin, joka sijaitsi Postitalon kellarissa. Siellä hän luki ranskalaisia ja venäläisiä kirjeitä ja veti paksun mustan viivan kaiken vaarallisen tiedon yli. Hän joutui myös käymään sotasairaalassa haavoittuneiden venäläisten sotavankien luona. ”Oli hirvittävää nähdä niin paljon kärsimystä. Moni oli menettänyt jalkansa tai kätensä ja luulen, että useimmat heistä kuolivat. Mutta he sanelivat kirjeitä omaisilleen ja minä kirjoitin.”
Sodan jälkeen Elisabeth palasi entiseen työhönsä ja 50-luvun alussa hän siirtyi sihteeriksi Sveitsin suurlähetystöön, josta jäi aikanaan eläkkeelle 70-luvun lopussa.
Emmaus-liikkeen perustaja abbé Pierre vieraili Suomessa 50-luvun loppupuolella ja Emmaus Helsinki perustettiin 26. huhtikuuta 1966. Sieltä Elisabeth löysi uuden työn ja uusia ystäviä. Monta vuotta hän eläkkeelle jäätyään vastasi Tehtaankadun Emmauksessa lounaasta, lajitteli vaatteita ja tavaroita ja auttoi kaikessa missä kykeni. Teekupin ääressä hän keskusteli muiden vapaaehtoisten, etenkin nuorten kanssa, joista hän sai paljon uusia ystäviä. Häntä kutsuttiinkin yleisesti lempinimellä ”mummo”.
Ja kaiken tämän ohella hän auttoi seurakunnassa, järjesti senioritoimintaa, oli kiinnostunut kaikesta ja kaikista. Hänen elämänsä täytti rakkaus. Rakkaus Kristukseen, rakkaus kirkkoon. Rakkaus ihmisiin, hyviin ja pahoihin, lajittelematta heitä arvokkaisiin tai arvottomiin. Hänelle oli aina luonnollista auttaa hädänalaisia. Hän oli todella hyvä ihminen, mutta hänen hyvyytensä ei ollut lepsua kaiken hyväksymistä, vaan aitoa Kristuksesta kumpuavaa rakkautta.
”En lakkaa ihmettelemästä, kuinka Kristus ja hänen evankeliuminsa vastaavat ihmiselämästä ja maailmasta nouseviin kysymyksiin. Myös kipeisiin kysymyksiin. Ihmettelen jatkuvasti kuinka Jeesus tunsi elämän ja ihmisen kaikkia tilanteita ja vaikeuksia, myös hyvyyttä, joka pani hänet iloitsemaan: ”Oi nainen, suuri on sinun uskosi!” … Sitten näen sen pitkän ketjun, joka ei katkea koskaan – siis pyhät ihmiset alkaen apostoleista, marttyyreista, sekä alkukirkon että nykyajan, alkuisistä, luostarijärjestöjen perustajista kuten pyhä Benedictus, Franciscus, ja pyhä Dominicus, jonka elämä, työ ja visio ovat minulle erittäin tärkeitä…”
Tähän pitkään ketjuun uskon nyt myös Elisabethin liittyneen, pienenä, vaatimattomana ja nöyränä. Tuula Luoma Elisabeth de Godzinskyn hautajaiset ovat Pyhän Henrikin katedraalissa lauantaina 9.6.[2012] klo 12.00.
Tuula Luoma
Lähteet:
- Anne-Marie Franck: Godzinsky. Schildts 1992
- Isä Martti Voutilaisen tekemät haastattelut Studium Catholicumin lehtileikearkisto