Hyppää sisältöön

25 vuotta hiippakunnan palveluksessa – Marko Tervaportti

Fideksen uudessa haastattelusarjassa tutustumme Helsingin katolisen hiippakunnan ja pastoraalikeskuksen työntekijöihin, heidän työhönsä ja elämäänsä. Sarjan aloittaa hiippakunnan pitkäaikaisin työntekijä, viestintäjohtaja Marko Tervaportti, joka aloitti työnsä hiippakunnassa elokuussa 2001. Neljännesvuosisadan aikana niin hänen työnsä kuin koko hiippakunnan elämä on muuttunut huomattavasti. 

Marko Tervaportti on syntynyt Helsingin Lauttasaaressa vuonna 1969. Hän kuvailee itseään tavalliseksi suomalaiseksi mieheksi, jolle perhe on elämän tärkein asia. Hänen vaimonsa Pilvi on cembalisti ja urkuri, joka myös opettaa molempia soittimia. Perheeseen kuuluu kolme elävää lasta, kaksi jo aikuista tytärtä ja teini-ikäinen poika. Vanhempi tyttäristä on itsekin äiti. 

Perheen historiaan kuuluu myös suuri suru. Vuonna 2010 perheen odottama poikavauva kuoli vain vähän ennen laskettua aikaa. 

”Se on tapahtuma, joka aika lailla asetti maailman uuteen valoon. Ehkä osittain senkin takia perhesuhteemme on tiivis, ja vaikka oman uskontilan kuvaaminen onkin vaikeaa ja vaihtelee, olen kiitollinen siitä, että olemme kaikki identiteetiltämme vahvasti katolilaisia.” 

Koko perheellisen elämänsä Marko on asunut Kallion ja Hakaniemen alueella. Kaupunkielämässä hän arvostaa hyviä liikenneyhteyksiä ja erityisesti Hakaniemen kauppahallia. 

”Tykkään kovasti vaihtaa ajatuksia hallin kauppiaiden kanssa. Osasta heistä on tullut vuosien saatossa ystäviä.” 

Vastapainoa kaupungille tarjoavat mökkimaisemat Porlammin Lipossa ja Velkuanmaalla Turun saaristossa. Molemmissa voi myös tehdä etätyötä. Ruoanlaitto on Markolle mieluisaa puuhaa, ja hän myöntää olevansa siitä hieman ylpeäkin. 

”Harvoin joutuu perheeni tyytymään eineksiin ruokapöydällä. Lempimaut tulevat Italiasta chilisin vivahtein. Tykkään paljon myös salamista ja juustoista, makeita herkkuja en oikeastaan kaipaa.” 

Varsinaisille harrastuksille ei työn ja perheen rinnalla juuri jää aikaa. Joskus hän käy metsästämässä ja mielellään myös sienestämässä. 

”Ajatus siitä, että tuottaa itse ainakin vähän siitä ruoasta, mitä syö, on minulle tärkeä.” 

Rooman opintojen kautta hiippakunnan palvelukseen 

Tie katolisen kirkon palvelukseen alkoi jo opiskeluvuosina. Marko otettiin kirkon täyteen yhteyteen toukokuussa 1993, ja pian hän oli mukana katolisessa nuorisotoiminnassa, ensin Juventus Catholican puheenjohtajana ja myöhemmin myös sen alajaoston Catholic Students’ Clubin vastuuhenkilönä. Hän toimi messupalvelijana Pyhän Henrikin katedraalissa ja kiinnostui myös pappeudesta. 

”Olin täynnä pyhän uskon intoa, sitä samaa, mitä monilla nuorilla kirkkoon liittyvillä on nykyäänkin.” 

Piispa Paul Verschuren lähetti hänet syksyllä 1997 Roomaan opiskelemaan. Vuosi dominikaanien Angelicum-yliopistossa jätti pysyvän jäljen. 

”Siellä sain nähdä välähdyksen siitä, mitä kirkon universaalisuus todellisuudessa tarkoittaa, tutustuin moniin seminaristeihin ja sisariin eri puolilta maailmaa ja opiskelin innokkaasti katolista filosofiaa. Dominikaanisen opinahjoni Angelicumin suojissa minulle avautui tomistinen ajattelu ja koko todellisuuden katsominen metafysiikan silmälasien läpi. Mitkä valtavat näköalat!” 

Vuoden jälkeen Marko palasi Suomeen ja jatkoi germaanisen filologian ja teoreettisen filosofian opintojaan Helsingissä. Hän osallistui myös katolisten lasten- ja nuortenleirien toimintaan isosena ja leirinjohtajana. Samoihin aikoihin hän tapasi tulevan vaimonsa Pilvin. 

Perheen ensimmäinen lapsi syntyi vappuna 2001. Saman vuoden kesä oli hiippakunnalle poikkeuksellisen raskas: isä Jac Reijnders, isä Martti Voutilainen ja diakoni Pentti Laukama kuolivat lyhyen ajan sisällä. Laukaman kuoleman jälkeen tarvittiin nopeasti uusi työntekijä Fides-lehden tekemiseen ja hiippakunnan tiedotukseen. 

”Ystäväni, isä Tuomo T. Vimpari ehdotti piispa Wróbelille minua, koska minulla ainakin oli joitakin taitoja, joita noissa tehtävissä tarvittiin. Niinpä aloitin työni hiippakunnan palveluksessa 13. elokuuta 2001.” 

Monenlaisia tehtäviä pienessä hiippakunnassa 

Aluksi Tervaportti työskenteli Katolisen tiedotuskeskuksen varajohtajana, Fides-lehden päätoimittajana ja hiippakunnan tiedottajana isä Vimparin johdolla. Samoihin aikoihin talousjohtajaksi oli nimitetty Maila Berchtold. Tiedotuskeskuksen toimistosihteerinä työskenteli Inger Honkaranta, jonka apu käytännön tehtävissä oli suuri. 

Työn alkuvuosiin osui paljon uudistuksia. Uusi teknologia muutti viestintää ja edellytti uudenlaisten toimintatapojen kehittämistä. Myöhemmin isä Vimparin siirryttyä Roomaan Markosta tuli Katolisen tiedotuskeskuksen johtaja, vaikka käytännön työnkuva ei juuri muuttunut. 

Yksi periaate on kuitenkin pysynyt samana koko työuran ajan. 

”Kaikki lähtee siitä, että niin Fides kuin muukin viestintä on hiippakunnan piispan ja koko yleismaailmallisen kirkon työkalu, ei sen paikallisen tekijän oma ’hiekkalaatikko’.” 

Pienen hiippakunnan viestintätyössä tehtävät ovat monipuolisia. Fideksen päätoimittaminen on tarkoittanut myös kuvatoimittamista, tekstien kääntämistä ja korjaamista, vapaaehtoisten kirjoittajien etsimistä sekä maailmankirkon ja naapurihiippakuntien tapahtumien seuraamista. 

Lisäksi työhön on kuulunut verkkosivujen kehittämistä ja päivittämistä sekä Yleisradion hartausohjelmien ja messulähetysten koordinointia. Viime vuosina vastuulle on tullut myös liturgisia tehtäviä ja sosiaalisen median toiminnan koordinointia. 

”Hiippakuntamme on pieni, onneksi kasvava, mutta myös käytettävien ihmis- ja talousresurssien suhteen rajallinen. Nettisivujen kehittäminen ja päivittäminen vaatii myös työtä, välillä liikaakin.” 

Työn määrän kasvaessa yhteistyön merkitys on korostunut. 

”Onneksi on löytynyt monia ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan ja myös ottamaan vastuulleen joitakin osatehtäviä. Heidän apunsa on korvaamatonta.” 

Tuppukylästä melkein taajamaksi 

Neljännesvuosisadan aikana katolisen kirkon elämä Suomessa on muuttunut monin tavoin. Muutos on Tervaportin mielestä ollut huomattava. 

”Hiippakuntamme on kehittynyt valtavasti. Jos se ennen oli tuppukylä, nyt se on kyllä jo melkein taajama. Messujen, messupaikkojen ja messussa kävijöiden määrä on kasvanut, papistomme on monipuolistunut, ulkomaalaisten määrä on lisääntynyt. Kirkon elämä kokonaisuudessaan on paljon vilkkaampaa, tosin ehkä muutos ei tavallisen riviseurakuntalaisen silmissä kuitenkaan ole kovin suuri – ja hyvä niin.” 

Kasvu on merkinnyt myös uusia vaatimuksia. Suhteet yhteiskuntaan, muihin kristittyihin, toisiin uskontoihin, naapurihiippakuntiin ja Roomaan edellyttävät entistä asiantuntevampaa ja määrätietoisempaa toimintaa. Myös seurakuntien ja hiippakunnan työntekijöiltä vaaditaan enemmän ammattitaitoa ja vastuunottoa. 

Marko liittää tähän myös synodaalisuuden, joka ei hänen mielestään saa jäädä vain kirkolliseksi käsitteeksi. 

”On tärkeää nähdä, ettei kirkko ole pelkkä jäykkä, pappisjohtoinen hierarkia, vaan elävä, iloinen – kyllä, iloinen! – ja toisiinsa luottava joukko ihmisiä, jotka kulkevat toistensa rinnalla ja tukevat toisiaan omine lahjoineen.” 

Yksi näkyvimmistä muutoksista on hiippakunnan kansainvälistyminen. Eri puolilta maailmaa tulleet katolilaiset ovat rikastuttaneet seurakuntien elämää mutta tuoneet mukanaan myös uusia haasteita esimerkiksi sielunhoitoon ja viestintään. 

”On selvää, että hiippakuntamme on nimenomaan katolinen kirkko Suomessa – niin kuin piispa Raimokin useasti on sanonut – ja tässä maassa ja tätä maata varten se ensisijaisesti on olemassa. Mutta realismia on myös se, että kaikista eri maista tulleet katolilaiset tarvitsevat sekä sielunhoitoa että tietoa kirkon elämästä sellaisella kielellä, jota he ymmärtävät.” 

Tästä syystä esimerkiksi Fideksen artikkeleita julkaistaan nykyään verkossa kolmella kielellä. Näin myös ne, jotka eivät vielä osaa suomea riittävästi, voivat seurata hiippakunnan tapahtumia ja uutisia. 

Kielikysymystäkin tärkeämpänä Marko pitää kuitenkin yhteistä katolista identiteettiä. 

”Nimenomaan sen tajuaminen, että me olemme täällä Suomessa yksi paikalliskirkko, on valtavan tärkeää. Emme me ole yksi suomalainen katolinen kirkko, yksi ruotsalainen, yksi englantilainen, puolalainen tai filippiiniläinen, ei, vaan yksi katolinen kirkko Suomessa. Kaikilla kielillä ja kaikessa opetuksessa pitäisi olla yhtenäinen visio ja ’kulttuuri’. Vain niin hiippakuntamme ykseys ja eri maista tulleiden katolilaisten välinen yhteys voi vahvistua.” 

Tulevaisuuden hiippakunta tarvitsee vahvoja seurakuntia 

Millaisena Tervaportti sitten näkee hiippakunnan kymmenen vuoden kuluttua? Hänen toiveensa on ehkä yllättävänkin arkinen: hän haluaisi nähdä hiippakunnan, jossa seurakunnat toimivat mahdollisimman normaalisti ja vakaasti. 

”Tarkoitan sillä sitä, että pienetkin seurakunnat olisivat itsessään elinvoimaisia ja suuret osaisivat toimia tasaisen varmasti. Nythän on niin, että monet seurakunnat ovat edelleen liian harvojen ihmisten – pappien ja maallikkojen – toiminnan ja yhteistyökyvyn varassa. Parempi olisi, että ne toimisivat muutamasta keskeisestä ihmisestä riippumattakin.” 

Tällaisen tilanteen saavuttaminen ei ole helppoa. Tarvitaan sekä työntekijöitä että taloudellisia voimavaroja. Myös kirkon jäsenmaksulla on tässä tärkeä merkitys. 

”Aina puhutaan jäsenmaksusta, ja mainitsen sen minäkin. Myös kirkon passiiviset jäsenet on saatava osallistumaan kirkon toiminnan tukemiseen maksamalla jäsenmaksunsa.” 

Kasvava katolilaisten määrä edellyttäisi myös uusia kirkkoja ja seurakuntia. Suomessa asuu huomattavasti enemmän katolilaisia kuin hiippakunnan jäsenrekisteriin on merkitty. 

Tulevaisuuteen Marko suhtautuu silti luottavaisesti. 

”Näen hiippakunnan tulevaisuuden valoisana, jos me vain osaamme pysyä uskollisena ja yhtenäisenä joukkona ja saisimme yhä useamman ihmisen osallistumaan kirkon elämään, ei vain sunnuntaimessuun vaan muuhunkin toimintaan.” 

Työ on ollut suuri lahja 

Oman työnsä tulevaisuudessa Tervaportti toivoisi ennen kaikkea mahdollisuutta keskittyä nykyistä harvempiin tehtäviin. Ideoista ei ole pulaa, mutta niiden toteuttaminen vaatii ihmisiä ja voimavaroja. 

”Hyviä ideoita on miljoonia, ja parempia tekijöitä moniin tehtäviin löytyy aina. Kysymys on ennen muuta resursseista. Mielelläni haluaisin seuraavina vuosina keskittyä vähempään määrään asioita. Kasvavassa kirkossa kaikkea tarvitaan lisää.” 

Lisävoimia tarvittaisiin niin hiippakunnan viestintään, verkkosivujen ylläpitämiseen, Fideksen toimittamiseen kuin liturgisiinkin tehtäviin. Samalla on ajateltava myös työn jatkuvuutta. 

”On myös totta, että jonakin päivänä minäkin ehkä pääsen eläkkeelle. Helpompaa olisi, jos silloin olisi jo olemassa ihmisiä, jotka voivat jatkaa ammattitaitoisesti eteenpäin siitä, mihin minä jäin.” 

Vaikka työhön on kuulunut paljon kiirettä ja monenlaisia haasteita, neljännesvuosisadan mittainen työura on ollut hänelle ennen kaikkea myönteinen kokemus. 

”Minulle tämä työ on merkinnyt ja merkitsee edelleenkin suurta lahjaa: näköalapaikkaa kirkon elämään ja toimintaan Suomessa ja koko maailmassa. Olen saanut tehdä työtä kirkossa, jota rakastan. Siitä olen kiitollinen Jumalalle, autuaalle Jumalansynnyttäjälle ja omalle suojeluspyhimykselleni Petrus Canisiukselle.” 

Jokaisella on oma paikkansa kirkossa 

Lopuksi Marko haluaa muistuttaa Fideksen lukijoita siitä, että lehti on kaikkien katolilaisten yhteinen. Hän rohkaisee seurakuntalaisia kirjoittamaan lehteen ja kertomaan ihmisistä, joiden toiminta ansaitsisi tulla tunnetuksi. 

”Fides on kirkon, hiippakunnan ja teidän kaikkien yhteinen lehti! Kirjoittakaa siihen. Kaikki ei mahdu paperilehteen, mutta verkkosivuille mahtuu. Löytäkää niitä hyväntekijöitä, joita lehdessä voisi esitellä. Tämä on pyyntöni.” 

Vielä tärkeämpänä hän pitää sitä, että jokainen löytäisi oman paikkansa seurakunnassa ja osallistuisi kirkon elämään omien mahdollisuuksiensa mukaan. 

”Jokaisella on oma tapansa ja omat lahjansa. Antakaa itsestänne, niin saatte moninkertaisesti takaisin.” 

Kristillinen elämä ei rajoitu kirkossa vietettyyn aikaan, vaan sen tulee näkyä kaikkialla arjessa. 

”Usein sanon, että kristillinen elämä alkaa siitä, kun me eukaristian vahvistamina astumme sunnuntaimessun jälkeen kirkosta ulos ja menemme maailmaan. Se alkaa siitä uskon ja rakkauden todistuksesta, jonka annamme työssämme, perheessämme, opinnoissamme ja ylipäänsä muiden ihmisten keskellä.” 

Ja vielä yksi kehotus kuuluu hänen terveisensä loppuun: 

”Ja rukoilkaa ruusukkoa!” 

Haastattelun teki Meisa Dano 
Pastoraalikeskuksen toiminnanjohtaja 

Artikkelikuvassa Marko Tervaportti Liverpoolissa asuvan lapsenlapsensa Erikan kanssa (kuva: Beatamaria Tervaportti).

Jaa somessa:


Muut aihepiirit